Leivoin tuossa pääsiäisen tienoilla yhtä ehdotonta lemppariherkkuani, banaanikakkua. Joka kerta sitä leipoessani lähetän ison ja lämpöisen ajatuksen entiselle työkaverilleni ja kollegalleni Lauralle, jolta ohje on peräisin!

Ihmiset jättävät jälkeensä monenlaisia muistoja, eikä tällainen reseptimuisto ainakaan ole sieltä huonoimmasta päästä. Minusta on ihanaa ja varsin jalomielistä, että joku haluaa jakaa oman herkkureseptinsä myös muille. Se on tosiystävyyttä se! Helppo on pitää kynttilää vakan alla ja tarjoilla huikeita makuelämyksiä vieraille ilman, että suostuu paljastamaan tekotavasta ja raaka-aineista yhtään mitään. Reseptiä kysyttäessä mumisee vain hiljalleen jotain epäselvää ja poistuu varpaillaan takavasemmalle keittiöön tiskaamaan lautasia. Eli justiinsa niin kuin minä teen, jos joku kysyy maailman parhaiden suklaapisarakeksien ohjetta. Oikein melkein hävettää, että panttaan sitä. Ja hävettääkin. Olen antanut sen tasan YHDELLE ystävälleni, ja hänellekin vannottanut reseptin levityskieltoa ystävällisellä I can tell you but then I have to kill you -repliikillä. Suoraan Top Gunista, by the way! Resepti pitää säilyttää perheraamatun välissä ja varjella kuin kalleinta aarretta. Tämä siltä varalta että jos satun kuolla kupsahtamaan, niin on joku joka tietää aarteen olemassaolon! Toisaalta pidän turkasen itsekkäänä tällaista reseptisalailua, mutta toisaalta minusta ei ole niin kauheaa, jos kaikista maailman huippuhyvistä resepteistään haluaa pitää edes yhden itsellään. Vai onko? Mä olen kuitenkin laittanut monet muut hyvät jo jakoon!

Lauralta on peräisin myös toinen huippuohje, Angelikan juustokeitto. Ah! Se lähti meillä heti elämään aivan omaa elämäänsä ja tunnetaankin nykyään nimellä Saatananperkeleenhyvä juustokeitto. Ohje löytyy myös täältä plokista!  Kun oikein tätä reseptiasiaa mietin, niin hokasin että itse asiassa aika moni resepti tuo ikimuistoisesti mieleen jonkun mukavan ihmisen tai hauskan hetken. Tai sekä että! Tätäkin banaanikakkua on leivottu ainakin rotinoiksi, Rukan ja Ylläksen lomareissukakuiksi, Kirkastusjuhlakakuksi, puutalkookakuksi ja ruotsinsuvun vierasvaraksi. Mirva tykkää tästä, samoin Maija ja muutama muukin. Tämä on helppo ja nopea tehdä, ja säilyy tosi pitkään jääkaapissa mikäli ei tule heti  syödyksi. Kannattaa leipoa tarjoilua edeltävänä päivänä! Ruskeapilkullisista banaaneista tulee paras kakku, ja mikäli banaanit ovat jo menneet ihan ylimakeiksi, kannattaa reseptin sokerimäärää vähän pienentää. Paistaminen on tämän kakun heikoin kohta. Nimittäin se voi helposti jäädä keskeltä raakalaiseksi. Paista mieluummin vähän pidemmän aikaa kuin liian vähän! Itse olen leikannut froteepyyhkeestä kaitaleen, joka kastelen likomäräksi ja kiedon kaksinkertaisena kakkuvuoan ympärille, hakaneulalla kiinni. Ja sitten uuniin. Paistuu näin hitaammin reunoilta ja keskiosakin ehtii kypsyä. Rengasmallinen irtopohjavuoka voisi sekin olla yksi ratkaisu tähän ongelmaan.

Tämän reseptin myötä terkut kaikille teille, jotka olette jakaneet omia aarteitanne minunkin käyttööni!

Kiitos Eevulle mustikkapiirakkaohjeesta, Pirjolle tsiljardista eri ruoka- ja leivontaohjeesta, Helille paholaisenkakkuohjeesta, Maijalle mokkapalaohjeesta, Arjalle tiikerikakkuohjeesta, Lispelle Enkelikakkuohjeesta, Aunelle lusikkaleipäohjeesta, ja ja ja...

 

 

Lauran Banaanikakku

 

Taikina:

200g sulatettua voita

2 munaa

4½dl sokeria

4 banaania soseutettuna

6dl vehnäjauhoja

2rkl vaniljasokeria

1tl soodaa

2tl leivinjauhetta

Sekoita kaikki aineet keskenään kulhossa. Kaada voideltuun ja jauhotettuun pyöreään&tasaiseen irtopohjavuokaan ja paista 175 asteessa noin tunti.

 

Kuorrutus:

75g sulatettua voita

3dl tomusokeria

1tl vaniljasokeria

1 keltuainen

Sekoita aineet keskenään ja vatkaa lopuksi joukkoon keltuainen. Levitä jäähtyneen kakun päälle ja reunoille. Voit koristella kookoshiutaleilla, pähkinöillä tms. jos haluat. Ja jos haluat kakkuun paksumman kuorrutteen, tee kuorrutus kaksinkertaisella ohjeella!

 

 

Kait tässä on ihan turha enää mitään takatalvea odotella. Pipot vinttiin ja varvastossut esille! Jotenkin ei pää pysy mukana tässä kevään edistysrykäisyssä, mulla on ihan pasmat sekaisin. Ja pashat myös. Pihassa on kohta pakolliset kevättyöt tehty eikä ole vielä edes toukokuu, köllöäkö tässä sitten vedetään mansikkakarnevaalien alkuun saakka? Viime viikolla tajusin könytä kellariin ja hakea rakkaat pelargoniani päivänvalon vaikutuspiiriin. Yleensä olen tehnyt sen jo maaliskuun puolella. Myös basilikat on vielä kylvämättä, sekin normaalisti maaliskuun heiniä. Kasvimaa on kyllä jo siistitty, kasvulaatikot käännetty ympäri, omenapuut leikattu, ruusupuskat katkottu, pionipenkit haravoitu, yrttipenkin vanhat puureunat purettu, polttopuita tehty ja risuja kärrätty urakalla. Kaikenlaista sieltä ja täältä, mutta ei mitään sellaista mitä yleensä tähän aikaan tulee tehtyä rauhalliseen tahtiin. Nyt on sellainen sekopäinen hötäkkäfiilis kun kelien puolesta olisi mahdollisuus tehdä melkein mitä vaan! Onneksi on nuo kaksi elämänvaikeuttajaa täällä kotona niin eipähän lähde homma lapasesta!

 

Viime syksyisen kaivinkoneurakan jäljiltä meidän pihaan syntyi sellainen kiva pieni tasanne, jonne aion toteuttaa pitkäaikaisen unelmani: pyykkinarut! Pitkänä perjantaina oli hyvää aikaa siistiä tätä paikkaa lapion ja piikkiharavan kanssa. Ja fiilistellä. Siinä ähisten kiviä kaivaessani mieleen putkahti taas legendaarinen keskustelu Kerkko Koskisen kanssa takavuosien Kirkastusjuhlilla. Kun Kerkko ihan vilpittömästi kyseli, että mitä te täällä maalla oikein teette? Niiku vapaa-ajalla? Niin, no, mitä me täällä nyt tehdään...mitä vaan! Vaikka kaivetaan kiviä. Tekemistähän olisi enemmän kuin aikaa. Jos oikein rupeaisi listaa tekemään siitä, mitä me täällä tehdään, niin jo keväästä loppusyksyyn tulisi aika pitkä luettelo. Talvellahan me  tehdään vaan lumitöitä ja lämmitetään puuhellaa. Eilen pyörälenkillä just katselin, kuinka yhden sun toisen pirtin pihassa oli joko kasa koivurankoja, kasa klapeja tai klapikone odottamassa urakan alkamista. Varma kevään merkki. Puusouvi on kokonaisuudessaan sellaista mahtavan meditatiivista hommaa!

 

Tänäkin vuonna aion näiden tekemisten kanssa noudattaa rankan minimalistista linjaa, niin kuin kolmena edellisenäkin kesänä. Tein listan josta en aio lipsua:

  • yhden ruusuja villinä rehottavan kukkapenkin laitan uuteen kuosiin, ehkä jotain ikivihreitä?
  • puolikkaalle mansikkamaalle tempasen uudet penkit ja taimet
  • kasvatuslaatikoihin kylvän maltillisesti jotain takavuosilta tuttuja herkkuja; porkkanaa, salaatteja, lehtikaalia, herneitä ja kesäkurpitsaa. Ja mitä näitä nyt on. Ja jos saan jostain taiottua yhden kasvatuslaatikon lisää, niin teen siitä yrttipenkin.

Onhan siinä jo hommaa kerrakseen, Perimmäinen tarkoitus tässä puuhailussa on paitsi pitää perhe ruoassa ja polttopuissa, niin pikku hiljaa muokkailla tätä pihaa&puutarhaa mahdollisimman helppohoitoiseksi. Siinä sitä ajanvietettä piisaa, piisaa niin paljon että saisi se Kerkkokin tulla joskus vaikka vähän talkoisiin!

Iltateen ääressä jäin itsekseni miettimään, että mitäköhän ihmiset tekee kaupungissa keväisin?  Niinku vapaa-ajalla? Mitä kaupunkilaiset tekee keväisin? Muutakin kuin istuu terasseilla. Onko niillä jotain keväthommia kerrostalokaksioissa? Mihin miehet purkavat sen kaiken keväisen testosteroiniryöppynsä, kun kerrostalon pihalta ei saa kaataa puita? Onko kaikilla joku kaveri jolla on mökki ja jonne voi mennä tekemään klapeja ja muita sielunhoidollisia kevättöitä? Vai puuttuuko kaupunkilaisilta tämä keväthommageeni kokonaan? En tiedä, mutta jo ajatus kevättyöttömyydestä rupesi ahdistaan!

 

 

 

Kona-Kaunokainen on herätetty talviunilta.  Niin virkeästi taittui taival ensimmäistä kertaa tänä keväänä että ihan mieltä lämmitti! Hitsi että mä olen kaivannut pyöräilyä, tai no, liikuntaa yleensäkin. Jotain muuta kuin puuduttavia vaunulenkkejä, jotka ovat olleet tämän omituisen talven ainoana vaihtoehtona. On ihanaa kun tulee oikeasti hiki ja olemattomissa lihaksissa tuntuu mukavaa poltetta, jeejeejee! No ei tässä kyllä vielä voi kauheasti reteillä, tänään oli vaan sellainen tunnusteleva tutustumisajo, näyttäydyttiin kylillä ja otettiin vähän mutaroiskeita runkoon lähimetsän kangaspoluilta. Raikas illan tuoksuinen metsä, hakkualueilla tuoreen puun tuoksu, kolme teertä polun reunan männyssä ja viileä viima kypärän alla. Vaan mää ja mun Kona! 

 

 

Jonnekin kisoihinkin sitä pitäisi kai ilmoittautua. Että olisi oikein  jokin tavoite tälle kaudelle. Tahko mtb:lle lähden joka tapauksessa, ajoin tai en, jonkunhan ne tankkausmuonat on väännettävä. Tahkon rynkytysreitti ei tosin houkuttele, mutta siinä on oma kiero viehätyksensä. Mulle se ilo ei niinkään tule ajamisesta, koska mulla ei ole vaadittavaa kuntoa/tekniikkaa, vaan ilo tulee siitä, että selviää siitä reitin aiheuttamasta **tutuksesta! Kyllä. Sellainen henkinen masokisti asuu mun kypärän alla. Tiedän, että jos menen sinne ajamaan niin jo lähtöviivalla **tuttaa ankarasti. Merkillistä!
Syöte mtb taas tarjoaa sitä henkistä euforiaa, pumppaamo-osuutta ja loppunousua lukuunottamatta, ja siellä varmaan jokainen voi tuntea itsensä ihanasti oman elämänsä pyöräilykunkuksi. Syötteelle olisi vähän niin kuin pakko päästä!

Koska meikäläisen urheilijauralla ei tunneta käsitteitä peruskuntokausi, voimaharjoittelu, herkistely tai intervellitreeni, tarkoittaa se sitä että kunto on aina melko arvoituksellinen. Usein lähes olematon. Panostankin eniten siihen liikunnan riemuun.  Jotain tekniikkareeniä pitäisi kyllä ihan oikeasti päästä joskus vetämään. Mä olen sellainen vellihousukuski. Todella. Kun reitillä tulee vastaan joku haastava lutakko-kivikko -yhdistelmä, niin mä jo kaukaa katson että iiiik, mä en selviä tosta! Sitten mä valmistaudun kaatumaan ja sitten mä ajan siihen lutakko-kivikko -hässäkkään ja kaadun. Noin vain. Pitäisi osata ottaa enempi semmoinen yli että heilahtaa -asenne. Joskus se on onnistunut, usein miten ei. Ja sitten kun mulla on vielä tämä asentohuimausvika päässäni, monien muiden pikkuvikojen ohella, niin se ei ollenkaan helpota ajamista vähänkään haastavammissa olosuhteissa. On karmiva tunne, kun yrität itse kääntyä pyörällä oikealle mutta silti käännytkin vaan vasemmalle ihan väkisin. Se on OIKEASTI tosi kamalaa. Arvatkaa pystynkö ajamaan pitkospuita? Juu en. Vähänkö kypsyttää! Toistaiseksi en ole saanut tasapainotettua päätäni vielä sellaisiin asetuksiin ettei huimaus haittaisi ajamista. Ideoita?

Täältä kahden nasun ja yhden yrittäjämiehen pyörittämästä karusellista ei niin vain heittäydytä systemaattiseksi treenaajaksi, vaan silloin hikoillaan kun siihen on aikaa. Ja intoa. Viime aikoina into on ollut vaihteleva, tosin nousujohteinen, mutta aika melko olematonta. Yritänkin taas saada aikaiseksi jonkinlaisen parempi ihminen projektin, jolla laitan arkeni sellaiseen järjestykseen että homma toimisi vähän tehokkaammin. Että voisin ehtiä satulaan muutaman kerran viikossa, heilutella kahvakuulaa ja vaikka yrittää joskus hölkkäillä.  Jotain sellaista. Pienikin lisä liikuntaa olisi pala taivasta!

Tässä tekstiä naputellessani olen jo vetänyt kaksi palauttavaa sämpylää ja litran vihreää teetä. Okei, ja pari lakua. Palauttavaa. En muista koska viimeksi olisi ollut näin kiva fiilis! Mä tykkään kyllä kotiarjesta, mutta vielä enemmän mä tykkään kun saan siihen palasen jotain itsellenikin.

Mää, metsä ja maastopyörä. Mää oon niin liekeissä!!!

 

 

 

 

Lapin maisemissa ollaan taas. Pakkanen paukkuu, aurinko paistaa ja hanget kimmeltävät. Puolitoista viikkoa täällä on tarjonnut taas uskomattoman hienot hiihtokelit ja melkein joka päivä valohoitoa taivaan täydeltä. Karu todellisuus kuitenkin vaanii jo nurkan takana, lauantaina palataan kotiin. Snif!

Olen  lomaillut näissä maisemissa ensimmäisen kerran kesällä 2006 ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Tänne on päästävä joka vuosi, useamman kerran, ja tuntuu että nälkä vain kasvaa syödessä.
Lomalukemisena tällä kertaa on ollut Äkäslompolon historiikki, Äkäslompolo -Seitsemän tunturin kylä ajan virrassa. Sopivan tiiviisti kerrottu kirja jossa on runsas ja kattava kuvitus. Kirja avaa pohjoisen karua elämää ja kertoo kylän suurista persoonista mukaansatempaavalla tavalla. Tykkään lukea historiaa valottavia kirjoja, ja etenkin tämän kirjan jälkeen katselen tätä aluetta taas toisenlaisin silmin. Kylän ensimmäiset uudisasukkaat, Taneli Tanelinpoika ja Kirsti Juhontytär, asettuivat vuonna 1748 syrjäisen tunturijärven rannalle ja rakensivat Äkäslompolon talon. Tästä erämaatalosta kasvoi ajan myötä Äkäslompolon kylä, joka eli elämänsä tiettömän taipaleen takana, kaukana maailman melskeistä. Matka noista ajoista tähän päivään on ollut huikea.

1934 saapuivat ensimmäiset hiihtoturistit

1946 koulu alkoi kylässä

1950 ensimmäinen kauppa alkoi kylässä

1957 ympärivuotinen tie kylään ja ensimmäinen hiihtohissi tunturiin

1967 sähköt tuli kylään

Nyt löytyy Suomen suurin K-Market, Marimekkoa ja urheiluvälinekauppaa matkamuistoputiikkien lomassa ja parkkipaikkojen täydeltä toinen toistaan suurempia citymaastureita suksiboxit katoillaan. Katukuvassa kuulee sulassa sovussa niin japania, saksaa, italiaa, venäjää, ranskaa kuin ruotsiakin. Silti Äkäslompolo ei ole menettänyt kylämäisen rauhallista tunnelmaa. Täällä paikallinen elämä ei ole hukkunut kokonaan turismin sekaan. Palvelu on ystävällistä ja rentoa, usein miten vielä oikealla murteella höystettynä. Täällä on kotoisa olo.

Ylläksen maisemissa aikaansa ovat viettäneet paitsi Lapin ensimmäiset hiihtoturistit, myös monet aikansa kuuluisuudet. Suosikkitaiteilijani Reidar Särestönniemi on viihtynyt niin suksilla kuin siveltimenkin varressa, mutta minulle suuri yllätys oli Reino Helismaan ja Tapio Rautavaaran tiivis suhde näihin tuntureihin sekä tunturikylän asukkaisiin. Juuri täällä on syntynyt upea kappale Rakovalkealla. Sen myötä lomaterveiset täältä pohjoisesta!

 

 

RAKOVALKEALLA

On yö, ja tähdet taivahalla loistaa välkkyen,

Kuu kirkas hohdettaan luo tunturille.

On ympärilläin erämaa ja outo hurma sen,

On avautunut sydämeni sille.

Tää köyhä, karu maa

Mun lumoihinsa saa.

On avautunut sydämeni sille.

 

 On yö, ja revontulet Pohjan puolla loistavat,

Ne niinkuin noitavalot luovat taikaa.

On ennen olleet täällä noidat, Lapin haltiat.

Se oli suurten tietäjien aikaa.

Tää revontulten maa,

Tää taian, loitsun maa,

Se elää vielä tietäjien aikaa.

 

 On yö, ja rakovalkealla liekkiin tuijotan.

Se lämpöänsä Lapin yöhön valaa.

Ken suoniinsa on saanut Lapin-kuumeen polttavan.

Sen mieli tänne lakkaamatta palaa.

Tää jään ja lumen maa,

Se kiehtoo, lumoaa,

Ja mieli tänne lakkaamatta palaa.

 

 On yö, jo kohta kiinni painuu silmät raukeat.

Vain havuvuode päällä hangen jäisen.

Kuin vartioina tunturien laet aukeat:

Ne suojahansa ottaa yksinäisen.

Tää jylhänkaunis maa,

Tää tunturien maa.

Se suojahansa ottaa yksinäisen.

 

 ~Reino Helismaa~

Kappale kuvitettuna Ylläksen maisemissa watch?v=VHDW2ZRuUjw&feature=kp

 

 

 

 

 

...kuin kulkea öisiä katuja

kevätaikaan

kun maa alkaa tuoksua...

 

Ei voi mitään, mutta mulle Tommi Läntisen Kevät ja minä on se yksi ja ainoa oikea kevätbiisi. Se, joka saa hymyn korviin ja sydämen pamppailemaan riemusta: taas yksi synkkä ja kylmä talvi selätetty ja valo alkaa voittaa.

Biisiin liittyy toki paljon kivoja muistoja. Muistan kuinka minä ja Hanna laulettiin sitä Lahdessa klo 3 yöllä, kun käveltiin (hiukan jatkoille venyneistä) iltariennoista kohti kotia. Mulla oli päällä mun kobrahousut (jotka löytyy vieläkin vintistä ja joihin en todellakaan enää mahdu!) ja oltiin nuoria ja nättejä ja onnellisia. Elämä edessä, Lahden yö takana. Lumet oli just sulaneet, yö ei ollut enää säkkipimeä, vaan siinä oli jo aavistus seuraavan aamun valosta. Tulevaisuus oli täynnä määrittelemättömiä valintoja ja lukuisia mielenkiintoisia ovia. Oi niitä aikoja!!!

Yleensä keväällä ahdistun ja nytkin oon pelännyt sitä kurjaa tunnetta saapuvaksi. Toisaalta viime keväänä ahdistus jäi väliin, kun oltiin kevät reissussa. Eihän siellä Nizzan maisemissa yksinkertaisesti voinut ahdistua. Sen reissun jälkeen aloin ymmärtää Suomen itsemurhatilastojakin. Jos meillä menee huonosti meillä MENEE huonosti: oloa ei ainakaan helpota puolen metrin hanki, nurkan takana vaaniva ainainen pimeys, taivaalta satava räntä ja nalkuttava puoliso.

Mitä ranskalaisilla sitten on? Vaikka menisi huonosti, heillä on aina aurinko, heillä on meri ja vuoret, laventelipellot, jumalaiset leivonnaiset, halpa viini ja kylän bistro, jonne voi vetäytyä nalkuttavan akan ulottumattomiin. Papparaiset pelaavat petanquee ja viheltelevät ohi lenkkeileville nuorehkoille naisihmisille ja teinit lojuvat toistensa sylissä puistoissa.

Tähän ei voi muuta kuin todeta entisen köksämaikkani Maijan sanat: Elämä on epäreilua!

 

 

 

 

Ihanaahan se on, ettei ahdista. Tänäänkin käänsin nokan kohti aurinkoa ja seisoin pihalla ajattelematta sen kummemmin mitään. Lupasin itselleni, että en stressaa ensi syksyn työkuvioista enkä mistään. Otan vastaan sen mitä tulee. Ja aina silloin, kun alkaa oikein ketuttaa, voin muistuttaa itseäni yhdestä asiasta: Kesällä pääsen taas hetkeksi meren, vuorten, viiniköynnösten ja laventelipeltojen äärelle.

Elämä ei ole hassumpaa!

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa vihjaisin, viimeiset viikot on tullut vietettyä enemmän tai vähemmän urheilullisesti. Virallisella hiihtolomaviikolla toivuin vielä elämäni rankimmasta influenssasta ja aikaa tuli vietettyä enemmän laskettelurinteessä kuin hiihtoladulla. Ulkoilu teki kuitenkin tosi terää ja ruoka ja uni maistui. Myös koko talven vaivanneet ikävät näppylät päättivät poistua naamasta, en tiedä oliko raittiilla ilmalla ja tehostetulla vitamiinikuurilla osuutta asiaan.
Tytöillä riitti riemuja meidän lomakodin pihan isoissa lumikasoissa.
Hiihtoreissuja tehtiin kaksi: porukalla hiihdettiin Äkäshotellille pitsalle (tosi terveellistä joo!) ja Velhon kodalle munkille ja kaakaolle (vielä terveellisempää...). Tytöt jaksoivat jo hienosti sivakoida!
Ylläksen rinteillä oli tosi tuulista ja haastavaa keliä, mutta onneksi meidän ei tarvinnut mennä huipulle, vaan suojaisammat alarinteet riittivät meidän taidoille oikein hyvin. Yhtenä päivänä saatiin seuraa Tursolan telemarkseuran naisista, ja olikin entistä mukavampi laskea kun sekä tytöillä että äidillä oli laskuseuraa!

 

 

 

 

 

 

 

 

Ylläkseltä huristeltiin pariksi päiväksi Kuusamoon, entisille kotiseuduille. Haikeina kiersimme Juhantien huudit ja Posiolla kävimme fiilistelemässä mun entisen työpaikan pihassa. Ja tietysti Pentik-mäellä.
Kuusamossa yövyimme Kuusamon Tropiikissa, mikä tarkoitti kylpemistä, kylpemistä ja taas kylpemistä. Kyllä siinä ihminen väkisinkin rentoutui. Mukavaa oli käydä kyläilemässä myös entisten työkavereiden luona, ovat näet Kuusamon alkuperäiskansaa ja osasivat kertoa, mitä kaikkea Kuusamossa on tapahtunut sen jälkeen kun me sieltä muutettiin pois.

 

 

 

 

Mutta nyt siihen huippu-urheiluun. Kuusamosta köröttelimme Vuokattiin viettämään liikunnallista perhelomaa, jonka olimme saaneet miehen ammattiliiton kautta. Lomaan kuului 5 päivää ohjattua toimintaa, täysihoito Vuokatin urheiluopistolla, uimahallin ilmainen käyttö, lastenhoitopaikan rajaton käyttöoikeus ja kuntotestaus.
Siitähän otettiin sitten kaikki irti. Päiviin mahtui helpostikin kaksi treenikertaa, kun ei tarvinnut huolehtia siivoamisesta tai ruokahuollosta. Vuokatin maastoja tuli hlökohtaisesti tutkittua juosten tai sauvakävellen ja uimahallin altaissa mentiin niin vesijuosten kuin kroolatenkin. Ihan huippua! Kysymys kuuluukin: miksen ole huippu-urheilija??? Sen verran mainiot tarjoilut oli nimittäin kaikilla ruokailuilla ja kun aikaa jäi vielä päiväunille ja elokuvien katselullekin, niin johan siinä alkoi toivoa jotain vuoden kestävää valmennusstipendiä kyseiseen paikkaan.
Kuntotesti ja kehonkoostumusraporttikaan eivät tuoneet ihan niin lamauttavaa tietoa kuin olin tän laiskan syksyn ja talven myötä pelännyt. Pari kiloa painosta pois, niin tässähän aletaan olla ihan huippu-urheilijoita!
Tän kaiken seurauksena intouduin tekemään jonkinlaista liikuntasuunnitelmaa keväälle. Työmatkoja täytyy taittaa ainakin polkupyörällä (15km suunta) ja uimahalliin pyrkiä kerran viikossa. Sauvakävely/hölkkä kerran viikossa ja kahvakuulaa ja pilatesta myös kerta viikkoon. Eikös siinä ole jo ihan riittävästi?

 

 

 

 

 

 

Vaikka tämä Vuokatin viikko tuli pidettyä töistä "ommaa lommaa", niin kyllä kannatti. Motivaatio liikuntaan koki jonkinlaisen herätyksen ja omat akut tuntuvat nyt tosi ladatuilta. Koko perheelle riitti siellä mukavasti tekemistä.
Lapset vastasivat kuitenkin viikon sykähdyttävimmistä hetkistä: Saima polski kevyesti uimahallin ison altaan päästä päähän (25m) ja esiintymistä aina kovasti jännittänyt Maire tanssi Robinin biisin tahdissa yksin kurssin  lapsi- ja aikuisporukalle. Hienoja onnistumisia ja voittajafiiliksiä siis koko porukalle!
Jaa niin, mites toi mies sitten? Siellä se hiihti urheasti loskassa ja vesisateessa, kroolasi, suunnisti ja söi. Että ihan hyvin sekin pärjäsi. Mitä nyt kuntotestissä otti vaimoltaan nokkiin, mutta näistähän ei puhuta 😀

Taas olisi aika pitää hiukan missikisoja!

Miss Omena 2014 pyörähtää käyntiin kohtsilleen, kandidaatteina nämä söpöläiset:

 

 

Kilpailijatar numero 1: Omena Pirkka Royal Gala TAVIS

kilohinta 2,40€

Kilpailijatar numero 2: Omena Pirkka Royal Gala LUOMU 

kilohinta 2,99€

Nelihenkinen tuomaristo teki ankaraa pohdintatyötä ja raakkasi omput paremmuusjärjestykseen. Kokonsa puolesta kilpailun voittaisi selvästi kilpailijatar nro 1. Mutta siihen sen meriitit sitten jäivätkin, valitettavasti. Maku oli vaisu ja pliisu, mutta kuitenkin ihan mukiinmenevän syötävä. Kilpailijatar nro 2 puolestaan häikäisi makeudellaan, mehukkuudellaan ja voimakkailla aromeillaan. Kertakaikkisen herkullinen! Kilpasiskoaan pienempi koko ei tässä tapauksessa haitannut mitenkään kun maku oli niin tyrmäävä!

Luomua tulee suosittua aina kun se vaan mahtuu kilohintansa puolesta kipurajojen sisäpuolelle. Tässä tapauksessa kilohinta on tavalliseen nähden mielestäni tosi pieni, ei edes kirpaise! Näihin luomuomenoihin törmäsin meidän vanhan kuntakeskuksen K-kaupassa, jossa ne olivat hedelmähyllyssä muiden omenalaatikoiden ohessa. Kokeilin ja ihastuin. Prismastakin löysin vastaavia luomuna ja tosi herkullisia olivat. Tein vertailevaa tutkimusta myös tavispäärynän ja luomupäärynän kesken, niissä aivan sama lopputulos; luomu oli hiukan pienempää mutta maku oli huomattavasti parempi. Kilohinnassa tosin oli enemmän eroa kuin omenoilla.

Monissa kaupoissa luomutuotteet ovat hujan hajan ties missä, vaikka niiden pitäisi olla joko selkeästi omana osastonaan tai sitten vastaavien tuotteiden seurassa paraatipaikoilla. Ei niitä kiireessä muuten huomaa eikä ehdi etsiskellä. Mutta bongailehan näitä kauppareissulla! Jos sulla on luomuneitsyys vielä korkkaamatta niin näistä omenoista on helppoa ja edullista aloittaa. Älä pelkää, ei kertakokeilusta vielä tule ekohipin mainetta!

 

ps. Valitse mukaasi vain sellaiset kivikovat omenat, ne on rapeita ja ihania, omenoita parhaassa iässä!

 

 

 

TEKSTIVIESTIKETJU LAUANTAILTA 22.2.14


Tiina: Näitkö Kimmo Timosen maajoukkuehyvästit? Määkin itkin!


Hanna: En nähnyt...olin saunassa 🙁 Itketti jo ilmankin!


Tiina: Ihan kauheeta! Tästä kestää toipua pitkään. Nyt täytyy alkaa katsella nuoria leijonia sillä silmällä. Mutta kun Kimmo on pois leijonista, niin aika iso aukko on täytettävä!


Hanna: Niin on! Tässä on Kyllikeillä yhteisen plokipäivityksen paikka! Haku päälle ja hakemuksia tulemaan...


Tiina: Kyllä. Meidän pitää omistaa blogikirjoitus Kimmolle ja meidän yhteisille erätaukokokemuksille!


Hanna: Ja kesällä voitais pyytää sitä jätskille meidän kaa niin voitais kertoa sille vähän tunteistamme <3


Hanna. Siis luitko, että Kimmo on naimisissa?


Tiina: Joo luin, vaikka mun mielikuvituksessa Kimmo on kyllä ikuinen sinkku.


Hanna: Sama!

 

Lauantaina päättyi paitsi merkittävä osanen Suomen jääkiekkomaajoukkueen elämää, myös meidän Kyllikkien elämä muuttui peruuttamattomalla tavalla. Yhteinen, ikuinen päiväuniemme kohde Kimmo Timonen heitti viimeiset lämärit kaukalossa ja sirklasi maajoukkuepaidassa viimeiset mutkansa.

Kimmon ja Kyllikkien yhteinen ura alkoi joskus 1990-luvun loppupuolella. Silmämme liimautuivat kaukalon salskeimpaan leijonaan ja syvä kiintymyssuhde alkoi muodostua.Parhaat yhteiset hetket koimme erätauoilla. Kun muu Suomi siirtyi televisiovastaanottimien äärestä täydentämään kisaeväitä jääkaappille, me Kyllikit liimauduimme entistä tiiviimmin kuvaruutuun ja odotimme, tulisiko Kimmo antamaan kommentteja pelin kulusta. Monesti odotuksemme palkittiin: Kimmo saapui haastattelupisteeseen hikisenä ja kaikkensa antaneena, riisui kypärän, haroi viisipiikkisellä tukkansa kuosiin ja loi kameraan katseen, joka porautui syvälle kotisohville asti. Aaaah!!!

Vuosien ja taas vuosien ajan me olemme seuranneet ja fanittaneet kiekkoa lähes ainoastaan Kimmon vuoksi. Mitä nyt tilalle?!? Helppoa tämä ei ole siksikään, että nuoret leijonat alkavat olla TOSI nuoria. Me voitais olla ikämme puolesta jo muutaman pelaajan äitejä...OMG!Ennen seuraavia arvokisoja laitamme ehkä pystyyn jonkun avoimen casting-tilaisuuden, jossa mitellään Kimmon jättämästä silmänilotyhjiöstä Kyllikkien sydämissä.Yksi ratkaisu olisi tietysi ottaa yhteys Yleen. Mielestämme Kimmo olisi ilmiselvä valinta tulevaksi arvokisakommentaattoriksi. Mielellään ensin alkuhiet jäällä hakeneena ja pelikamppeet päällä.

 

Kimmo, kesän jätskikutsu on voimassa anytime! Ja vaimolle tiedoksi: Se olisi ihan harmitonta, ei mitään tunnetta!

 

                       Kiitos Kimmo <3 !!! (Kuva yle.fi)

 

 

 

 

 

Tänään on ollut päällä hirveä leipomisvimma, tiedättekö, sellainen fiilis että pitäisi vääntää taikinaa jos toistakin ja hehkuttaa uunia aamusta iltaan todellisella Marttameiningillä! Toiveet ja todellisuus vaan eivät oikein kohtaa, iltateen seurana on kaksi viimeistä Digestivekeksiä! En varmaan ole koskaan leiponut niin vähänlaisesti mitään kuin kolmen viimeisen vuoden aikana. Ei vaan yksinkertaisesti ole sellaista ylimääräistä löysää aikaa, että tarttuisin taikinakulhoon hetken mielijohteesta. Myöntää täytyy, että aika ajoin se jurppii. Kaipaan ihan hirveästi sitä tekemisen riemua, uusien ohjeiden kehittelyä ja tietenkin sitä syömistä myös, heh heh! Kurjinta tällaisessa leipomattomuudessa on se, että taidot ihan oikeasti ruostuu! Sitten kun pääsee kerrankin vääntämään jotain vanhaa suosikkiohjetta, niin ei enää muista niitä kirjoittamattomia pikkuniksejä joilla juuri siitä leivonnaisesta tuli niin hirmuisen hyvä. Tai siis ne muistaa siinä vaiheessa kun lopputulosta maistaa, ja huomaa kaikki puutteet tai ylilyönnit. Leipominen on jotenkin meditatiivista hommaa, siihen uppoutuu aivan täysillä kun siitä tykkää. Tulee parempi mieli. Parempi äiti ja vaimokin, luulen. Meikäläisen pelastajana näiden kolmen vuoden aikana ovat olleet ystävät, jotka ovat joskus pienen painostuksenkin alla pyytäneet mua leipomaan erinnäisiin kekkereihin. KIITOS siitä! Silloin on ollut ihan oikea syy hommata lapset muutamaksi tunniksi hoitoon, koska mun on täytynyt leipoa ihan todellisesta syystä, tilauksesta!

Ajattelin laittaa tänne plokiin pienen kimaran viime vuoden tuotoksista, sillä aika monet niistä olen kuitenkin jostain syystä valokuvannut.

Kaikkein suurimman inflaation on kokenut perusherkkujen leipominen; marjapiirakat, mokkapalat, kääretortut, suolaiset piirakat, pullat ja muffinit. Näissä kuvissa on suosikkini sekoitettava marjapiirakka, Tiinan tyttöjen kanssa leivottu keväinen persikkarahkakääretorttu, kevyt tiikerikakku sekä marenkitorttu. Leivottua tuli myös muutama perushyvä hyydytetty juustokakku ystävien synttäreille ja yksi kermaunelma anopin kesäkekkereihin.

 

Oman perheen juhlia oli tänä vuonna kolmet: äitienpäivä, ristiäiset sekä Pikku-Kiiskin 2-vee -synttärit. Dominokakku ja mustikkatäytteiset marjasydän- ja paloautotäytekakut. Herkkua!

 

Rippijuhliin tein elämäni ensimmäisen kaksikerroskakun kuorrutuksen&koristeet. Se meinasi olla fiasko heti alkumetreillä, sillä "esileipuri" oli kostuttanut kakun litimäräksi, minkä vuoksi vadelmamehua valui kakun alta ja sokerimassakuorrutus hikoili ihan hulluna! Selvittiin silti kunnialla kahvipöytään asti. Hyvät pileet oli!

 

Tänä vuonna oli kolmet ristiäiset joihin sain leipoa. Naapurin sydänkäpyselle vihreitä tuttipikkuleipiä, kummityttömurulle vaaleanpunaisia, ja omalle pikkupupulleni vaaleansinisiä. Ihanaa väkertelyä!

 

Jotkut leivonnaiset roikkuvat leivontalistalla vuosia! Ties kuinka kauan olen halunnut kokeilla New Yorkin mustikkajuustokakkua. Elämäni ensimmäisen leivoin viemisiksi Marttiystäväni puutarhatalkoisiin. Hitsi että siitä tuli heti suosikkini! Toinen vuosia himottanut leivonnainen on bebe-leivos. Aika monivaiheinen tekele, mutta suussasulavan ihana! Ja söpö! Kolmas pitkään mielessä muhinut leipomus oli luumurahkakakku. Kuva puuttuu harmittavasti. Sitä tein jouluksi ja oli kuulemma hyvää. Ehkä ensi jouluna saan itsekin maistaa?

 

Naapurintytön ristiäisiin sain tehdä myös kaksi voileipäkakkua; savulohi- ja kinkku-metwursti -täytteillä. Voileipäkakkujen tekeminen on vähän kuin legotaloa kasaisi, tarkkaa puuhaa ja ah, niin mukavaa!

 

Tuunailtuakin tuli! Piti leipoa kummitusmuffineja Puntarin halloweenipileisiin, mutta aika loppui kesken. Tuunasin sitten Pågenin sitruuna- ja suklaamuffineista sokerimassan avulla tällaisia. Hyvin upposivat vaikkeivat tietenkään omatekemiä voita!

 

Itsenäisyyspäivän iltakahvien kaveriksi tein mustikkatäytteisiä vaniljamoussemarenkeja. Miltä ne maistuivat, en yhtään tiedä. Maidoton ruokavalio torpedoi nämä maistelukiellon piiriin.

 

Jämäleivonnaisista ehdoton suosikkini on karjalanpiirakat. Nämä valmistuivat pikkujoulujen ylijäämäriisipuurosta. Pakastin raakana ja paistelin sitten jouluna ruokapöydän lämpimäisiksi. Voittaa muuten kaupan piirakat 100-0!

 

Mitähän sitä sitten tänä vuonna leiposi, JOS olisi aikaa? Kokeiluslistalla ovat ainakin jättisuuret ranskalaiset marengit ja kahvipöydän pikkuleipiä muutamaa sorttia. Macaron -leivoksiakin Tiinan kanssa aiomme opetella tekemään, täydellisiä sellaisia. Oppikirja on jo ostettu! Joulupukki toi yleiskoneen, joten pitäisi sitäkin päästä testaamaan vaikka jonkin pullamaratonin merkeissä. Suolaisista leivonnaisista kokeiluun menee saaristolaisleivän lisäksi juureen leivotut patongit. Ja ystävät PLIIS, tilatkaa vaivihkaa multa jotakin paakkua kahvipöytään, jooko?!?

 

No, katsotaan mitä vuosi tuo tullessaan, mutta toivottavasti ainakin edes vähän enemmän aikaa nautiskella kaulimen ja kakkuvuokien parissa!

Kiitos, NAM!

 

 

Työpäivä on päättynyt. Kotiovi on auennut parikymmentä

minuuttia aikaisemmin. Lapset on ruokittu ja lahjottu popkornikulhon ja Risto Räppääjä -elokuvan avulla hiljaiseksi naapurihuoneen sohvalle. Ruokasalin pöydällä olevalla tarjottimella höyryää kupillinen kuumaa juhlamokkaa, vieressään kaksi lämmintä karjalanpiirakkaa ja iso viineri. Laitan luurit korvalle ja siirryn toiseen tilaan. Vaikka fyysisesti istunkin kotona ruokasalin pöydän ääressä, olen ajatuksieni kanssa maailmalla  parinkymmenen muun opettajan kanssa. Olemme kokoontuneet internetissä yhteiseen kokoushuoneeseen, jonne välitämme itsestämme ääntä ja kuvaa tietokoneen avulla. Näen edellisistä istunnoista tuttuja kasvoja ja kuulen luennoitsijamme pirteän äänen. Pian käymme läpi edellisen kokoontumisen jälkeen annetun tehtävän ja sitten alamme kuunnella tämänpäivästä luentoa. Tällaista tämä nykyää on - yliopisto-opiskelu!

Maalaisena en voi muuta kuin hurrata tällaiselle etäopiskelumahdollisuudelle. Saan vaihdettua ajatuksia ja tärkeitä tietoja toisten ammattilaisten kanssa ympäri Suomea. Meitä todellakin on lähes jokaisesta maan kolkasta, aina Hangosta Petsamoon. Saan päiviettyä omaa opettajuuttani uudelle tasolle ilman, että ensin pitää ajaa reilut 50 kilometriä lähimpään yliopistoon, etsiä hiki päässä parkkipaikkaa ja luentosalia, murehtia lastenhoitajaa iltaa varten jne. Kotoa käsin nautin tiedon välittymisestä ja todella ammattitaitoisten ihmisten osaamisesta. Sellaisten, joiden kuuleminen livenä olisi luultavasti mahdotonta.

Opiskeluaihe on tulevaisuuden oppiminen ja oppimisympäristöt. Minä, joka en ole koskaan edes pitänyt tablettia kädessäni, koitan nyt vakuuttaa itseni niiden tarpeellisuudesta. Pääsen pohtimaan myös sitä, millainen on tulevaisuuden kirja ja koulu? Tarvitseeko lasten istua suorissa riveissä luokassa ja raapustaa lyijykynällä numeroita ja kirjaimia vihkoon, vai voisiko koulu ja oppiminen olla jotain ihan muuta. Tammikuussa alkanut koulutus on jo nyt onnistunut ravistelemaan päässä olleita "järjestyssääntöjä" uudella ja puhdistavalla tavalla. Opekin voi vähän revitellä.
Vaikka säännöllisin väliajoin kaipaankin takaisin sitä aikaa, kun kehrättiin lankaa päreen valossa ja ajettiin kirkkoreellä sunnuntaijumalanpalvelukseen, olen pääsemässä aika hyvään balanssiin. Niin kauan, kun ihminen määrää konetta eikä kone ihmistä, ollaan ihan hyvällä tiellä.

Jotain kriittistä tällaisesta etäopiskelustakin löytyy. Kaikista veppikameroista ja mikrofoneista huolimatta kurssikaverit ovat kuitenkin vain kaksiulotteisia kuvia näytöllä. Kyllä minä ihan mielelläni lähtisin heidän kanssaan luennon jälkeen johonkin lähikuppilaan kiskomaan tuopilliset ja keskustelemaan kaikesta opitusta ja koetusta. Ihminen tarvitsee ihmistä!