Puntari: Kesäliikuntakauden tilinpäätös

No nih. Se lähenee syyskuu loppuaan ja mun fillari on viimeisen kuukauden rouskutellut kauroja tuolla tallissa. Eli kai se täytyy myöntää, että pyöräilykausi on ohi ja loppui oikeastaan jo Jämin mtb-kisaan.
Tosiurheilijathan pääsevät aina mediassa analysoimaan omia urheilusuorituksiaan, ja ajattelin tässä nyt luoda katsauksen omiin kauden 2012 räpellyksiin. Monenlaista kokemusta ja tuntemusta rikkaampia tässä taas ollaan!

Varsinainen pyöräilykisakausi alkoi omalta osalta Salossa, jossa kisailtiin kauden ensimmäinen mtb-endurokisa. Kehuskelivat omilla sivuillaan, että kilpailu sopii myös lajia kokeilemattomille ja aloittelijat ovat erittäin tervetulleita mukaan. Niin meitsikin sitten löysi itsensä sieltä kisapaikalta autuaan tietämättömänä, mitä edessä on. EK 3:lle asti kaikki meni ihan hienosti, mutta sitten koin elämäni ensimmäiset (ja katsojien mukaan päivän näyttävimmät) OTB:t ja sen seurauksena sain kisoista tuomisiksi lievän aivotärähdyksen, pirun kipeän ranteen ja muutaman mustelman. No, kotiin pääsi myös mun elämän eka palkinto pyöräilykisoista, naisten sarjan 2. sija (meitä oli siis 2 naista mukana 🙂 ). Ehdottoman kiva kisamuoto tuo enduro, mutta ensin täytyy hankkia kaikki mahdolliset suojat ja hyvä henkivakuutus, ennen kuin palaan lähtökarsinaan.


Terveisiä Salosta. Mun mielestä on ihan siinä hilkulla onko tuo mustelma vai meniskö
jo ruhjeen puolelle? Ekana yönä ei kyllä tuon reiden päällä paljon nukuttu…

Toukokuu sujui ihmeellisessä flunssakierteessä ja lääkärikäyntien perusteella epäiltiin kaiken maailman mykoplasmoja ja verestä puuttui ainakin magnesiumia ja rautaa. Tiukka harjoittelu Tahkolle oli pakko jättää väliin ja yrittää toipua rauhakseen.

Eka juoksukisa osui mainioon Aitoo Trailiin, eli siis maastopuolimaratoniin meidän kotimaisemissa. Enhän mä nyt mitään puolikasta siellä juossut, vaan nöyränä tyttönä kipaisin kuntoilijoille tarkoitetun 7 km matkan. Olo oli vielä puolikuntoinen, mutta ihan hyvin se silti meni.

 

Valio-Jukola oli mun kauden yksi odotetuimmista kisoista. Meillä oli vanha tuttu Kuhmalahden Kisan joukkue ja tämä oli mun 3. Venlojen viesti. Sain olla avausosuudella, pummasin ykkösen oikein huolella, ja sen jälkeen tulikin koettua metsässä koko tunteiden laaja skaala…hyvä kokemus tämäkin, kiva kisareissu ja näin jälkikäteen ajateltuna oon vaan tyytyväinen, että en lyönyt hanskoja tiskiin siellä mettässä. Mites se Charlie TopGunissa sanookaan: To be the best of the best means you make mistakes and then you go on.


Joukkue hyväksytysti maalissa. Kuoharit kehiin ja hymyä huuleen!
Jukolassa tunteet on aina potenssiin kymmenen. Hieno tapahtuma!

 

Ai niin, tulihan sitä iltarasteillakin juostua kesän aikana. Ei suurempia pummeja, vaan nyt alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että mä ihan oikeasti osaan vähän jo suunnistaa. Jälkikasvukin osallistui rastireiteille ja eräänlaisena voittona voin pitää sitä, että sain myös Saken osallistumaan iltarasteille (ja se veti vielä ihan älyttömän hyvin!).

  Sitten olikin vuorossa kesäkuun viimeinen viikonloppu, joka tarkoittaa omassa avioliitossani kesän parisuhdeaikaa. Eli silloin ollaan Tahkolla, ajetaan polkupyörällä ja lapset on mummolassa hoidossa.
Ei siinä mitään, nämä Tahkon reissut ovat olleet mulle joka kesä kohokohtia, ja siellä nauttii paitsi omasta suorituksesta myös toisten onnistumisista. Tänä vuonna luulin tietäväni, mitä 60 km matkalla on odotettavissa ja olin lyönyt aikatavoitteeksi 5 tuntia (viime vuonna 5.39). No, kevään sairastelun ja Tahkon mutareittien myötä ajan parannus oli syytä unohtaa, mutta onneksi ei se paljon huonontunutkaan. Maaliin saavuin hyvissä voimin ajassa 5.42. Ottaen huomioon, että kisan kärki ajoi 15 minuuttia hitaammin kuin vuotta aikaisemmin, niin olen tohon aikaan erittäin tyytyväinen. Ja nyt tulee tunnustus: taas siellä Tahkovuoren huipulla, kun takana oli 58 km pyöräilyä, ylös tuupattu El Grande ja edessä levittäytyi mahtava suomalaismaisema, jonka vihreät metsät ja siniset järvet kirjoivat tilkkutäkiksi, multa pääsi poru. Vollotin siellä ajolasieni takana estotta ihan vaan pelkästä elämän ja urheilun riemusta!


Onnellinen kilpailija maalissa! Takana 60 km mutaisia
suomalaispolkuja.

Tahkon huippufiiliksien jälkeen ilmoittauduttiin Jämille mtb-kisaan, joka oli samalla osa Jämi147-triplaa. Sakke meni polkaisemaan 84 km, itse tyydyin puolet lyhyempään matkaan. Jämistä muodostui kesän paras kokemus suorituksen osalta. Kaikki toimi: kuski, kalusto ja järjestelyt. Reitti sopi tällaiselle vähän nössömmällekin kuskille. Yksi kanssakilpailija sen hyvin kiteytti, kun naisten pukuhuoneessa kisaa ruodittiin: ei päässyt sellainen kuolemanpelko iskemään missään vaiheessa kisaa.
Jämi antoi uskoa siihen, että harjoittelulla saa jotain tulosta aikaan, ja motivaatio ensi kesää ajatellen on kyllä hereillä.

 Nyt on edessä syksyn ”suvantovaihe”. Se tarkoittaa omalta osaltani sauvakävelyä, 1 x viikossa pilatesta, 1 x viikossa kahvakuulailun ohjausta, 1 x viikossa zumbaa ja sitten siihen päälle vielä sellaista liikuntaa, mitä mieli tekee, niin paljon kuin ehtii. Uimahalliin on ostettu kymppikortti, joten kevyet uintitreenitkin olisi tarkoitus alottaa.
Ja pakko kai se on myöntää, että talven hiihtokelit sais saapua mun puolesta ASAP. Haaveissa siintää ensilumet Lapissa, mutta saas kattoo, päästäänkö sinne suihkimaan.
Ja mitä ens vuoden tavoitteisiin  tulee, niin Jämin Tripla olis yks hyvä ”kuntomittari”, nyt kun siellä on kuntoilijoillekin oma triplansa!

Jätä kommentti