Puntari: Tiinan elämysmatkat järjestää…

…retki iltarasteille Aivujärvelle!

Jotkut harrastuksethan on ihan kivoja. Niinku vaikka shoppailu tai postimerkkien keräily. Pyhäkoulu. Sellaisia sisäsiistejä pikkutöitä. Pitsin nyplääminen ja kotityöt.

Sitten on niitä harrastuksia, joissa aina välillä vähän roiskuu kun rapataan. Maastopyöräily. Suunnistus…

Keskiviikkona saatiin lapset kummien luo kyläilemään Sydän-Hämeen iltarastien ajaksi. Lastenhoitojärjestely on nykyään lähes välttämätön, sillä myös S on tullut järkiinsä ja alkanut suunnistaa. Ilta venyy aika pitkäksi, jos vuorotellen käydään metsässä. Hienoa siis, että silloin tällöin pääsemme starttaamaan pusikoihin samaan aikaan.
No, keskiviikkona vettä satoi ja ilma oli viileä, +13. Lähtöpaikalla arvoin, että lähdenkö vitosen vai kolmosen radalle. S kommentoi, että kun kerran lastenhoito on järjestetty ja ensi vuonna pitäisi selviytyä Jukolassa maaliin, niin tietty vitoselle. Jep, nastakenkää jalkaa ja ilmoittautumaan.

Kartta ei näyttänyt pahalta. Maasto toki oli Se Pahamaineinen Aivujärvi, josta jo mummu meitä aikoinaan varoitteli (joku marjastaja sinne oli kuulemma eksynyt, eikä ruumista koskaan löydetty…). Pienessä tihkusateessa lönköttelin lähtöpaikalle, heilautin emitin sisään ja lähdin suunnalla kohti ykköstä. Homma meni kuin strömsössä, eteen tuli kaikki ne maastomerkit, joita pitikin. Rasti sijaitsi tiheikön jälkeen rinteessä kahden kiven vieressä ja sellainen maisemahan mun eteen ilmestyi, kun tiheiköstä selvisin läpi. Paitsi että rasti ei ollut siinä. Pikainen ”mitä v*ttua” päivitys ja katse karttaan. Mahdotonta. Tässähän sen on PAKKO olla! Kuka sen on varastanut? Pyörin rinteessä useita minuutteja ilman selvää suuunnitelmaa, kunnes tajusin alkaa paikallistaa itseäni. Lisäksi S tuli vauhdikkaasti ohitseni ja päättelin, että se oli jo ykkösen löytänyt. Niinpä aloin  intiaanivaistolla jäljittää sen nelikutosen Haglöfsin jälkiä ja löysin ykkösen.

Ei muuta kuin uutta matoa koukkuun ja kohti kakkosta. Se sijaitsi metsäautotien toisella puolella avokalliomaastossa. Kompassi vei mut oikeaan paikkaan tielle ja siitä lähdin hakemaan helpon ja varman rastin. Hakkuiden ansiosta metsässä oli uria, jotka eivät näkyneet kartassa. Sellainen ura lähti viemään mua ja ajattelin, että otan helpon lähestymisen rastille. Jyrkännerastithan on aina helppoja.
Paitsi että joku oli pöllinyt senkin rastin.
Taas päämäärätöntä harhailua suomalaismetsissä ainakin vartti. Ei mitään missään. Siinä vaiheessa, kun edestä pölähti parvi metsäkanalintuja, totesin olevani jossain muualla kuin kaikki muut suunnistajat. Päätin, että nyt otetaan suunta kohti tietä ja takaisin maaliin. Ei tästä mitään tule.
Pääsin takaisin metsäautotielle ja sain kiinni kartasta. Sisuunnuin ja kysyin itseltäni, tultiinko me tänne häviään vai voittaan?! (Tultiin!)
Otin uudestaan suunnan kakkoselle ja menin sinne tieltä ihan suoraan. Enkä ollut kovin kaukana siitä haahuillutkaan…

Etsintöjen aikana keli oli muuttunut astetta kovemmaksi. Vesisade ryöppysi taivaalta tasaisena massana ja urheilupaita, housut ja kengät olivat läpimärät. Tuuliliivi sentään vielä piti keskivartalon lämpimänä. Kolmonen löytyi helposti kosteikon keskeltä ja neloselle menin kävellen ja rauhassa.
Ennen nelosta törmäsin toiseen suunnistajaan, jolle sää aiheutti ongelmia. Silmälasit päässä ei nähnyt eteensä, koska sade pisaroitui niihin ja muutenkin linssit veti huuruun, toisaalta ilman laseja ei nähnyt kartasta mitään…päivitimme pikaisesti sijaintimme ja menimme hakemaan yhdessä nelosen. Siinä vaiheessa tuuliliivikin oli päästänyt vedet läpi ja totesin palelevani aika paljon. Neloselta lähdin vielä kohti vitosta. Mutta siinä vaiheessa, kun kartta putosi kädestä ja totesin käsien olevan turtana kylmyydestä tein pikaisen päätöksen. Nyt nopeasti pois täältä ja johonkin lämpöiseen! Sain ”kotimatkalle” seuraa tuosta miehestä, jonka näkökyky oli rajoittunut. Otimme kompassisuunnan lähtöalueelle ja koimme Aivujärven maaston kaikessa ihanuudessaan: polveen asti ulottuvaa mutaa, läpipääsemätöntä kuusikkoa, hakkuualuetta jolla kasvoi naisenkorkuista koivua, avokalliomaasto ja mäkeä. Hurraa suunnistus!

Likosin maastossa melkein 1,5 tuntia. Autossa sormet oli niin jäässä, että en saanut suunnistuskenkien nauhoja auki. Kengissä oli sentin vesikerros, kaikki vaatteet tippuivat vettä. Mieltä lämmitti onneksi paitsi Transportterin Webasto myös se, että S oli kerrankin saanut onnistuneen suorituksen. Mies selvästi nauttii ääriolosuhteista (ilmankos on mun kanssa naimisissa).
Lasten kummien luona pääsin lämpimään (kuumaan) suihkuun, sain teetä kitusiini ja kuivat vaatteet päälle. Elämä alkoi vähän voittaa. Sellainen sisäinen kylmyys jatkui kuitenkin vielä seuraavaan päivään, enkä viitsinyt harrastaa edes työmatkapyöräilyä kaatosateessa.

Mitä reissusta jäi sitten käteen? Nyt tiedän, että vesisateeseen kannattaa laittaa sadetakki päälle. Taskuun kannattaa varata joku energiapatukka hätävaramuonaksi (hätärakettikin olisi ihan perusteltu lisävaruste). Rastille kannattaa mennä suoraan, eikä vartin haahuilun kautta. Kolmosen rata kannattaa valita aina kun mahdollista ja perusteltua. Ei kannata antaa periksi, jostain ne rastit aina kuitenkin löytyy. Suunnistajaa musta ei taida koskaan tulla, tuuriharhailija lienee osuvampi nimitys. Mutta mikä tärkeintä, suunnistus on edelleen ihan kivaa! Keskiviikkona uudestaan!

2 kommenttia artikkeliin “Puntari: Tiinan elämysmatkat järjestää…”
  1. avatar Myllyojan konttailija sanoo:

    Heh, yllättävän paljon muistuttaa omaa reissuani, paitsi että mä menin kolmosen reitille, vettä satoi ihan alusta asti kaatamalla, jollain käsittämättömällä tuurilla löysin (järjettömien harhailujen jälkeen suunnilleen joka rastilla) kaikki rastit ja onnistuin vielä kompuroimaan kivikossa polveni telakalle (onneksi vaan ehkä viikoks).
    Eli keskiviikkona uusiks (jos polvi)!

    • avatar Tiina sanoo:

      Jos olis ollut sadetakki ja kylmyys sitä myöten pois, niin maaliin olisin kyllä sinnitellyt. Mutta oli pakko tehdä järkiratkaisu ja keskeyttää. Siitä oon onnellinen, että sen kakkosen palasin etsimään. Aina noista jotain oppii.

Jätä kommentti