Maitolaiturilla on ollut viimeisen kuukauden aika hiljaista. Niin ei ole ollut mitenkään tarkoituksellisesti, niin vaan kävi. Kirjoitettavaa olisi kyllä vaikka millä mitalla, mutta mitään valmista ei ole syntynyt. Näillä kulmilla elettiin nimittäin peräkkäin kolme todella synkkää viikkoa, kolme nuorta ihmistä siirtyi ajasta ikuisuuteen vain viikon välein. Se veti mielen niin hiljaiseksi, tyhjäksi ja surulliseksi. Sanattomaksi. Monta kertaa istuin koneelle ajatuksena päivitellä plokia, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Koko touhu tuntui niin turhalta, mieli kiersi kehää. Lämpöisiä ajatuksia lähti niille ystäville ja tuttaville jotka elivät valtavan surun keskellä. Meneillään oli mitä kaunein kevät, mutta eipä siitä pystynyt täysin iloitsemaan. Ei auttanut muuta kuin antaa aikaa. 

Mutta tässä taas ollaan! Eletään aikaa keskellä kevään toukotyöruuhkaa ja kukkapenkkihullaantumisia. Ihanat ilmat hellivät ihmistä. Lumet lähtivät tältä mäeltä nopeasti ja pian pääsin haravointihommiin ja siistimään nurkkia. Pionien piipot pistivät esiin mullan alta vinhaa vauhtia ja kukkapenkit pitikin laitella ensimmäisinä kuntoon. Pihassa ei onneksi ole isompaa urakkaa tälle kesälle, nyt jo tämän mahakumpareen kanssa temmeltäminen on melkoista tuskaa. Yhden ruusujen valtaaman kukkapenkin aion kyllä myrkyttää ja myllätä uuteen uskoon, mutta siihen saakin sitten urakointi jäädä. Sitä ennen kaivan penkistä perennat ylös ja laitan ne jakoon tulevan lauantain perennatorilla. Viime syksynä äitimuori myrkytteli pihasta ikivanhoja ja puolilahoja puskia, sellaisia jotka eivät enää alasleikkauksestakaan virkistyneet. Lumimarjat, hurmehappomarjat ja hopealehtipajut saivat kyytiä. Tänään olen katkonut muumioituneita pusikoita pois oksasaksilla. Maisema avartuu ja siistiytyy kummasti.

Kellarissa talvehtineet pelargoniat olivat säilyneet kaikki hengissä talven yli, nyt vein ne ilmeisesti riittävän kuivina talviunille. Leikkauksen ja lannoituksen jälkeen kului kaksi viikkoa kun ensimmäinen pelargonia jo availi nuppujaa. Ihmeellinen luonto! Välillä mietin miksei ihmisellekin ole voitu antaa synnyinlahjana moista uudistumisnopeutta? Kahdessa viikossa kuolleen näköinen rankku nousee loistoonsa ja kukkii kuin ei koskaan olisi lehdetön ja surkea ollutkaan. Jokin on kyllä ihmisen evoluutiossa mennyt pieleen!!! Nyt nuo kaunottaret kukkivat jo verannan ikkunalla ja osa pääsee siitä vielä rappusten ruukkutarhaa somistamaan. Kesäkukkia en aio tänä vuonna laittaa kuin muutaman; kaksi verenpisara-amppelia ja parit parvekelaatikot talon seinustalle, ehkä joku kori-istutus jonkun kannon nokkaan. Jotain helppohoitoista ja kestävää.

Viime kesäinen termiitti on tänä kesänä jo ahkera apulainen!

 

Kasvimaalla oli viime kesänä aika nihkeä meininki. Pikku-Kiiskin kanssa ei paljoa puutarhahommia harrastettu. Tänä keväänä otin viimeiset järjen rippeet käteeni ja tein tiukan suunnitelman kylvöjen suhteen. Kahteen kasvulaatikkoon kylvin eri salaatteja ja varhaisporkkanaa. Maahan laitoin herneitä. Siinähän sitä jo on naposteltavaa. Ehkä jokusen sipulin vielä törkkään jos istukkaita vielä on jossain tarjolla. Tilaa kasvimaalla kyllä riittäisi ja olenkin tarjonnut tuttaville mahdollisuutta tulla tekemään omia penkkejään. Kukaan ei ole uskaltaunut. Mansikka vie suurimman osan tilasta ja muutaman penkin niistä koitan saada syksyllä uusittua. Naapurin ihana mystinen metsätyömies juhlisti äitienpäivää jyräyttämällä puutarhajyrsimensä käyntiin. Siinä tuli samalla meidänkin kasvimaasta ennätyskuohkea ja ihana, kyllä kelpasi hernepenkkiä perustaa! Suurimmat kasvimaafantasiani pääsenkin sitten toteuttamaan tulevana sunnuntaina ystäväni Martin jo perinteisissä istutustalkoissa. Suomen suurin yhden miehen kasvimaa tarjoaa talkooporukalle tiivistä puuhaa yhdeksi päiväksi syömisen ja kahvittelun lomassa. Ei siis haittaa vaikka oma kasvimaa jäikin aika pieneksi ja vaatimattomaksi! Tai eihän sitä tiedä, jos ihminen tästä vielä villiintyy…

No, joka tapauksessa jo nyt tuntuu helpottavalta ja itseään kohtaan armolliselta päätökseltä pitäytyä kaikessa pienimuotoisessa tänä kesänä. Paitsi tää maha! Minä kun en ole mikään varsinainen viherpeukalo. Tai no joo, myönnetään, kyllä mun peukalo toisinaan hiukan vihertää. Lähinnä vaan kateudesta naapuritorpan kukkaloistolle.

Kotipiha heräilee kesäasuunsa pikkuhiljaa…

Yksi päivän parhaista hetkistä on tässä kuvassa.

Ilta. Kotimetsä.

Kun pääsee lähtemään iltakävelylle metsään, juuri siihen aikaan kun aurinko hilaa itseään alas kohti puiden latvoja. Näin keväällä ilma on jo tyyni mutta vielä kylmän kirpeä, kesällä illan viileys on jo laskeutunut ja metsän tuoksut valloillaan. Ja ne männyt! Vuodenajasta riippumatta ne hehkuvat kultaisen oranssissa asussa.  Tänään sain nauttia tästä väri- ja valoterapiasta tunnin verran, tuulettaa mieltä ja ajatuksia. Ihanaa.

Kyllä maalla on mukavaa!

 

 

 

Meillä on tuon alatalon naapurin kanssa paitsi yhteishuoltajuus lintulautojen hoidossa, niin myös ankara kisa lintulaudan suosiosta lintujen keskuudessa. Että mitä lajeja on käynyt ja kuinka paljon on ruuhkaa ja silläviisiin. Meidän talo taisi voittaa kisan tänä vuonna ainakin meidän omasta mielestämme!!! Nimittäin naapurin lintubaari on jo hiljentynyt aika lailla muiden kuin keltasirkkujen osalta, mutta meillä käy edelleen ankara kuhina. Punatulkut ovat jo hiipineet takaisin metsän kätköihin, mutta tilalle on tullut uusia turisteja: varpuset! Hupaisan näköistä pientä ja kuhisevaa kansaa, kaikki jotenkin vähän erinäköisiä ja kokoisia mutta porukkahenki on luja! Myös keltasirkut ovat vahvasti mukana syömistouhuissa, mutta sen sijaan talven vakiovieras harmaapäätikka on jo poistunut kuvioista. Vähän huolettaakin, että onko sillä kaverilla kaikki okei?! Käpytikat jaksavat vielä visiteerata päivittäin, samoin pyrstötiaiset, mustarastaat ja kolme lähimetsän oravaa. Plus tietenkin harakat, varikset ja närhet, vakiorosvot!!! Varpushaukka käy napsimassa pulleita paisteja laudan lähistöltä tämän tästä, ja muutaman kerran pienoinen pyy on istuskellut tuossa meidän omenapuussa, kerran jopa ulkohuussin katolla. Aika humoristinen näky, heh! Uusin tulokaslaji meidän pihapiirissä on puukiipijä. Ihanan suloinen pieni vipeltäjä, joka kiipeää koivun runkoa ylös kuin hiiri. Olen nyt nähnyt sen kaksi kertaa ja rekrytoinkin jo alatalon puusepän tekemään sille muutaman pöntön tähän lähipuihin. Se on niin pikkuinen lintu että sitä on aika vaikea bongata, voi olla että se on asustellut täällä pidempäänkin mutta en vain ole huomannut.
Iltapäivisin lintulaudalla käy paras kuhina. Auringonpaisteessa lintuväki pitää melkoista hulinaa ja pyrähtelee iloisesti sinne tänne. Meiningistä tulee ihan mieleen Levin Vinkkarin terassi kevätsesonkiviikoilla afterskin ollessa parhaimmillaan. Mutta mikäpä linnuilla on juhliessa, ankarasta talvesta selvitty niin onhan se riemun paikka! Lisää jyviä ja ihraa kehiin!

 

Pikku-Kiiski on Papan kanssa ruokintapuuhissa sydäntalven pakkasissa.

 

 

Ps. Lintujen kevätruokinta on aika hankalaa jo maaliskuussa, kaupoista loppuvat niin jyvät kuin talipalluraiset! Etenkin isoja 20kg säkkejä saa metsästellä ihan tosissaan. Pienissä pusseissa on kilohinta melkoisen tyyris. Ensi vuonna pitänee hamstrata…

 

 

 

Sitä on sitten pääsiäinen saatu päätökseen ja rairuohot löytyvät jo kompostorin uumenista. Suklaamunat on syöty, mutta pääsiäispuput nököttävät yhä edelleen takan reunuksella. Jännä juhlapyhä tämäkin on. Tässä huushollissa olen ainoa, joka sitä jotenkin haluaisi viettää. Vaalia niitä hyvin vähäisiä pääsiäisperinteitä, niitä mitä on jo lapsuudessa ollut. Kauhean laimeaa vaan on yksin fiilistellä ja viritellä narsisseja kuistille ja pupuja pöydille. Tällaisena ei niin sitten ollenkaan kirkollisena ihmisenä pääsiäinen on minulle sellainen kevään juhla, ja on mukava laittaa kotia raikkaaseen kuosiin talven jäljeltä.  Syödä hyvin ja ulkoilla ja lepäillä perheen sekä ystävien kesken. Ehkäpä sitten kun tuo Pikku-Kiiski tuosta vähän kasvaa niin saadaan lisää draivia näihinkin pyhiin!

Toipilas.

Pääsiäisen viikonloppu meni lasareettimeiningeissä ihmistelineenä kotisohvalla. Kiiski sairasteli, kova kuume ja hillitön yskä. Ulkona oli mitä upeimmat ulkoilukelit, mutta ihme kyllä siitä ei tullut minkäänlaista ressinpoikasta. Sohvalla oli vaan niin leppoisaa? Ehdittiin sentään käydä siellä Kuhmalahdella syömässä pääsiäisateria mukavalla porukalla, ettei ihan pakkasen puolelle jääneet nämäkään pyhät. Ja olihan se kivaa kun sai itse syödä kaikki lapsen saamat suklaamunat…ensi vuonna en ehkä pysty enää nauttimaan samoista eduista? Hyviä olivat kaikki merkit ja laadut, ja hyvällä omallatunnolla ne napostelin, heh heh!

MUTTA. Yksi asia meinasi pilata koko pääsiäisen, ja itse asiassa jätti siihen kyllä melko ikävän sivumaun. Nimittäin mämmi. Kiihkeästi odotettu yksi tai kaksi kupillista mämmiä ja tänä vuonna vaniljakastikkeen kera. Mutta mitä tapahtuikaan, mikä ryssi tämän pyhän pääsiäsihetken? Minä. Ja luomumämmi. Kymppimämmin luomumämmi. Voihan vehnä! Se oli kamalaa. Kuivaa. Karvaan makuista. Sokeroimatonta. Kyllä nyt puri luomu mua omaan nilkkaan. Periaatteena mulla on, että ostan aina luomua kun sitä on järkevään hintaan saatavilla. Ja tätä mämmiähän sitten oli. Vaan empä osta toista kertaa. Onneksi naapurissa nykäsen tukku pelasti tilanteen ja kiikutti meille puolikkaan rasian Saarioisten mämmiä. Hitsin hyvää! Mutta kyllä jäi karvas maku siitä Kymppimämmin flopista…ja miäskin pääsi sanomaan, että kyllä nyt toi sun ekohippeily taas on mennyt liian pitkälle! PÖH!

 

On pitänyt kirjoittaa tästä jo iät ja ajat sitten. Mutta parempi nyt kuin ei milloinkaan.

Meidän perheen elämäntilanne on nyt sen verran muuttunut, että omalta osaltani Kyllikit jää hetkeksi vähän sivuun. En yksinkertaisesti ehdi kirjaamaan ylös tähän päiväkirjaan kaikkea sitä, mitä voisi. On siis parempi armahtaa itsensä ja palata kanavalle vasta sitten, kun on taas aikaa.

Meidän mies on nyt vuorotteluvapaalla ja mä olen myös työelämän ulkopuolella. Viimeiset 1,5 vuotta oon säästänyt rahaa sivuun ja elänyt melkoisen kurinalaista taloudellista elämää. Nyt on siis mahdollisuus elää syyskuuhun asti ilman kiinteää kuukausituloa ja syödä säästötilin rahoja. Syksyllä olis kuitenkin kiva päästä töihin…

Luvassa on meidän perheen ”viimeinen” vapaa kevät, koska Maikku aloittaa syksyllä eskarin. Halutaan ottaa siitä kaikki irti ja viettää aikaa porukalla. Käydään vähän maailmalla, seikkaillaan Suomessa ja kesällä toivottavasti saadaan monta ihanaa hellepäivää mökillä.

Mutta nyt: Ihanaa kevättä ja pääsiäistä kaikille!

Jos ei muuta niin perinteitä. Keväseen kuuluu kaksi perinnettä. Puusavotta mökillä ja päivän reissu Tukholmaan. Puusavottaa ollaan pidetty jo varmaan kymmenen vuotta. Saha soi ja runkoja kaatuu, iso kasa pöllejä odottaa katoksessa hakkajia kesälomalle kirveen varteen. Risukasasta saa hyvät juhannuskokkoaineet. Tänä vuonna meillä oli vähän ekologisempi puusavotta vanhoja metsuriperinteitä kunnioittaen, sillä toisesta moottorisahasta hajosi käynnistysnarusysteemit, toisessa oli niin huono ketju ettei sitä saanut enää terotettua. Niinpä kaadettiin vain muutama runko ja ne karsittiin sitten pokasahalla. Kyllä, käsipelillä, ja osin myös pilkottiinkin siten! Pokasaha on siis mitä mainioin ja tehokkain peli kunhan terä on kunnossa. Voi sitä sahaamisen ja hikoilun riemua!!! Sen päälle maistui paistettu makkara ja pullakahveet, ja näin ihmisluonnon perimmäiset tarpeet oli taas tyydytetty vähäksi aikaa.
Tuhkolman reissu ei tänä keväänä toteudu. Siitä tuli odotettu perinne muinaisina työaikoina koululla; huhtikuussa lähdettiin kasien ja ysien kanssa päiväksi Tukholmaan. Hitsi miten kivoja reissuja ja mukavia muistoja!!! Aina huhtikuussa mieli halajaa sinne ihastelemaan pitkällä olevaa kevättä ja nuuhkimaan suuren maailman tuulia. No, ehkä ensi vuonna, katsotaan! Lohdutukseksi lähden pääsiäisenä käymään Tampereella!

Mikään ei ole mulle niin ristiriitainen vuodenaika kuin kevät. Odotan sitä aina kauhunsekaisella innostuksella. Aurinko paistaa ja migreenit sulostuttavat päiviäni yksi toisensa perään. Linnut vinksuttavat pihassa niin hurjalla innostuksella, että ääni tunkeutuu sisälle taloon kakofonisena konserttina. Vesi tippuu räystäiltä, aurinko paljastaa lehmännuolemat ikkunat ja ulkona saa vuoroin tasapainoilla loskassa ja jäätiköllä. Tienpenkat möllöttävät kuraisen harmaina. Ei oikein tiedä mitä ulos pukisi päälleen, hikoileeko vaiko palelee. Yhtäkkiä iltaisin ei tarvitsekaan sytyttää ulkovaloja ja aamuisin saa herätä auringonpaisteeseen. Kevät on kyllä siitä reilu vuodenaika, että se on yhtä kamala ja ihana niin maalla kuin kaupungissakin!

 
Parasta tässä päivässä oli se, että ilmeisesti pahin migreenikausi on vihdoin selätetty! Nyt voin hyvillä mielin suunnitella Tiinan kanssa pääsiäisen notkuvaa herkkupöytää Puntarin pitoihin. Ne ruokakekkeritkin ovat kohta kai jo perinne, toista kertaahan ne nyt järjestetään! Ja aina me syödään ihan liikaa…perinteisesti!

Tällä hetkellä elämässä päivät ovat sellaisia hujauksia. Just oli aamu ja sitten onkin jo ilta. Mitä tuli tehtyä, sainko jotain aikaan…öööö, perusarkea, perusasioiden pyörittämistä. Ei siinä hirveästi ehdi ansiolistaa laatia ja CV:tä lihottaa. Pakko silti välillä vähän palkita itse itseään siitä, että on jaksanut olla reipas ja ahkera, tai vaikka ei olisikaan ollut niin se on ihan hyvä tekosyy pieneen herkkuhetkeen! Mä en ole vielä koskaan kotiäitielämäni aikana päässyt nauttimaan niistä kovasti mainostetuista äidin omaa aikaa kahvin ja naistenlehtien parissa -tuokioista, kun lapset vetää päiväunia ja talossa on hiljaista. Taitaa olla silkkaa legendaa koko juttu? Pikku-Kiiski nukkuu puoli tuntia. Ei ole sen kummempia unenlahjoja esitellyt edes vauvana. Niinpä se puolituntinen menee tuli hännän alla välttämättömiä asioita hoidellessa, ei siinä ajassa ehtisi kuin juuri ja juuri keittää ne kahvit! Mutta illalla, ah illalla…unohdan pesemättömät kestovaipat, hikiset urheiluvaatemytyt, tyhjentämättömät tiskikoneet ja ärhäkät villakoiranpoikaset. Kiehautan vedet ja haudutan puolen litran mukillisen teetä. Parasta ja ihaninta mitä milloinkin on saatavilla. Siihen seuraksi muhkea voileipä tai joku makea herkku. Tämä nautitaan joko hämyisessä keittiössä aamulehden ääressä tai harvemmin telkkarin ääressä, jos sieltä oikeasti sattuu tulemaan jotain katsomisen arvoista. Hetki on lähes pyhä. Pimeys ikkunaruudun takana sinetöi kaiken. Ankarinkin ahdistus helpottaa sitä mukaa kun lämmin juoma mukissa vähenee. Synkätkin hetket saavat kultareunan.
Siitä hetkestä olisi luontevaa siirtyä peiton alle lopultakin sen naistenlehden pariin odottamaan nukkumattia, vaan mitä vielä. Teetuokion jälkeen jaksaa kummasti hoitaa päivän nakkilistan loppuun!
Kesällä teemukillinen tulee nautittua puutarhassa, paljain jaloin ja mustarastasta kuunnellen. Tai klapisirkkeliä. Tai latokuivuria. Suloisia maaseudun ääniä kaikki. Mukissa vaihtuvat teelaadut vuodenajan mukaan. Kesällä tavallinen vihreä tee on ihanaa ja sitä voi maustaa vaikka sitruunalla tai jollakin kukkaismaulla. Talvinen uusi lempparini on inkivääri-omena.

Hankin juuri pari uutta paketillista teetä ja investoin keittiöön pari pientä lasipurkkia. Mukavampi säilyttää teepussit tiiviissä purkissa niin aromit säilyvät pitkään. Leikkasin pahvipaketeista kyltit purkkien kansiin ja kiinnitin kaksipuoleisella teipillä. Vähän niinkuin Anu Harkki -meininkiä. Se oiskin ehkä kateellinen kun näkisi nämä…

Mutta joo. Pienet asiat ovat usein tärkeämpiä kuin uskommekaan. Mulle toi iltatee on sellainen arjen pelastusrengas! Jos siihen vielä lisätään näitä siirappivohveleita niin ollaan jo pelastusvenetasolla!!!!

 

 

No niin, inventointi täällä Halkomäessä sen kun vaan jatkuu! Koti on kokenut myllerrystä huone kerrallaan ja tavarainventaario alkaa olla loppusuoralla. Hitsi miten rakastan edelleenkin sitä mielenrauhaa jota vähenevä tavaramäärä ja siistiytyvät nurkat saavatkaa aikaan! Ainakin hetkellisesti… Ja vielä näin keväällä tulee auringosta uutta virtaa toteuttaa kaikkia suunnitelmia joita tämän projektin osalta on mielessä. Jes!
Mutta karsimista olen harrastanut myös ei materialistisella puolella. Olen nimittäin karsinut elämästäni pois asioita ja juttuja, jotka eivät ole niin kovin tärkeitä mutta kummasti nakertavat ajankäyttöäni. Myös muutaman ison ja tärkeän jutun olen pudottanut pois kelkasta.
Ehkä kaikkein suurin päätös oli jättää kunnallispolitiikassa pois kaikkein eniten aikaa vievä puulaaki, elikkäs kunnanhallitus. Vuosi aikataulujen sumplimista ja jatkuvaa kokouksissa istumista huonolla omallatunnolla, joskus jopa viisi kokousta viikossa, riitti meikäläiselle. Ennen Pikku-Kiiskin olemassaoloa kokousruljanssi hoitui vielä hienosti ja sille jäi rutkasti aikaa/energiaa, mutta nyt…sovittele siinä sitten lastenhoitoaikatauluja ja yrittäjän työaikoja yhteen! Kyllä nyt on niin paljon helpompaa, vaikka myöntää täytyy, että luopumisen tuska oli aluksi kova!
Toinen suuri päätös koskee liikuntaa. Olin juuri ennen lapsen tuloa päässyt kiinni koukuttavaan liikuntaputkeen, eli liikuin aktiivisesti joka päivä, oli tavoitteita ja hiki päässä piti viilettää menemään paremman kunnon toivossa. Vielä kesällä yritin vimmatusti järjestää aikaa päivittäiselle kunnon liikuntatuokiolle, huonolla menestyksellä, ja siitäkös tuli joku ihmeen ressi. Syksyllä päätin, että tästä eteenpäin liikun sen ajan mitä milloinkin sattuu minulle järjestymään. Vaunulenkit eivät oikein kuntoa nostata, mutta jonkinlaista hyötyliikuntaa nekin, ja parempia kuin ei mitään. Ehkä pitäisi laittaa hiekkasäkki tavarakoriin vähän pulssia nostattamaan! Nykyään kerkiän hiihtolenkille tai hölkälle pari kertaa viikossa. Se on kovin vähän, mutta näillä mennään. Joskus sitten taas tässä elämässä on aikaa hikoilla vähän useammin. Toivon.

Näiden kahden minulle ison asian lisäksi olen opetellut sanomaan ei kaikille ylimääräisille hommille. En lähde mukaan ylimääräisiin luottamustoimiin, en tapahtumajärjestäjäksi, en toimihenkilöksi. Edelleenkin vastaan kieltävästi kaikenlaisiin kotikutsuihin kippojen, kynttilöiden ja korsettien osalta, lastenvaatteista puhumattakaan. Myös ihmissuhderintamalla tein karsintaa. Miksi käyttäisin aikaani yhteydenpitoon sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät itse ikinä vaivaudu olemaan kontaktissa vastavuoroisesti. Pitäköön tunkkinsa! Vain oikeasti minulle rakkaat ja tärkeät ihmiset saavat viedä omat palansa aikakakustani. Hirveän huojentava päätös sekin, miksi pyöritellä jotain joojoo -ihmisiä elämässään!

Marttojen kaksivuotinen kampanja Hidastamalla hyvinvointiin liputtaa etenkin kahden teesin puolesta:

KARSI KAIKKI TURHA

KESKITY OLENNAISEEN

 

Mihinkä tässä nyt sitten keskittyisi? Jäljelle jäävät asiat ovat sydämen asioita, ja osasta niistäkin nipistän tarpeen tullen.

 

Perhe. Lähimmäiset ja ystävät. Koti. Luonto. Liikunta. Marttailu. Akvarellimaalaus. Kokkailu. Puutarhanhoito. Kotikylä. Kunnallispolitiikka.

Onhan siinäkin jo. Mukavaa puuhaa ripoteltuna pitkin poikin. Ei liikaa ettei tule turhaa ressiä, mutta ei liian vähääkään, ettei kaadu seinät päälle ja erakkoelämä iske. Näillä mennään nyt ja muutoksia tulee sitten kun muutoksia tulee.

 

Hirrrrrveen harmooni olo jo nyt! 😉

 

 

Koti, kodimpi, kodein…vai miten se nyt menisikään!? Reissusta kotiuduttu siis, pesty kahdeksan koneellista pyykkiä, etsitty tavaroille oikeita paikkoja ja yritetty levätä. Nimenomaan, levätä. Monenlaisilla lomilla sitä on tullut oltua. Aurinkolomilla, hiihtolomilla, kesälomilla, syyslomilla, äitiyslomilla ja ihan vaan lomilla. Mutta tällaisella lomalla en ole koskaan ennen käynyt: VALVOMISLOMA. Aivan uusi kokemus ja ihka uudet silmäpussit!
Pikku-Kiiski on koko pienen elämänsä ajan nukkunut mukavasti, lähinnä vain sairaudet ovat välillä valvottaneet. Joo, joskus kolme ja puoli kuukautta putkeen. Huutanut se ei ole öisin koskaan. Paitsi nyt! Se alkoi jo menomatkalla Oulussa ja jatkui läpi loman. Ja vielä täällä kotonakin. Huutaa kuin sumutorvi puolesta tunnista kahteen tuntiin, ilman mitään selitystä. Samassa rytäkässä siitä tuli kuin pieni koalanpikanen, joka roikkuu äitykässään kiinni kuin liimattuna, suukottelee, halailee ja hurmaa kujeilullaan. Minämääjamunäiti!!! Onkohan sillä nyt joku läheisyys lämmittää -kausi menossa, siis niiden kiipeilykausien, laatikoidenaukaisukausien, tuhatjalkaiskausien ja tavaroidenlevityskausien lisäksi ? No, ei kai kausi miestä pahenna?

Oli kausi tai ei, niin meikäläisellä on siis meneillään aivan uusi kokemus, joka varmasti on allekirjoittaneelle ihan oikein, koska olen kai päässyt öiden suhteen keskiarvoa helpommalla. Kun paluumatkalla pysähdyimme taas yöksi Ouluun, hotellissa oli vastassa tuttu virkailija. Hän kysyi olemmeko menossa pohjoiseen lomille. Pakko siihen oli sitten todeta, että älä kuule anna näiden silmäpussien hämätä, tässä on lomat jo pidetty. Seuraavana aamuna teimme lähtöä hotellilta. Tulin ulos hissistä ja olin menossa palauttamaan avaimia. Sama hotellivirkailija tervehti tiskin takana ja hörähti sitten makeaan nauruun. Seisoin keskellä aulaa, poika toisessa kädessä, toisessa kädessä television kaukosäädin…
Ei siitä naurusta vaan meinannut tulla loppua. Ehkä vaan vähän turhan väsy! Kävin viemässä kaukosäätimen takaisin huoneeseen ja sullouduin autoon. Vannoin, että seuraavalle perhelomalle uudestaan ehkä vasta ensi vuonna. Liian rankkaa! Kotona pääsee niin paljon helpommalla…

…vaikka pakko myöntää, Lapissa on ihanaa. Aina!

Yhtäkkiä mulla on lapset, joiden kanssa voi harrastaa kaikenlaista mukavaa. Viime kesän jälkeen on menty eteenpäin sellaisilla harppauksilla monessa asiassa, että hyvä kun tämä kankea äiti pysyy perässä.

Viikonloppuna käytiin luistelemassa isolla kirkolla Pikkolan kentällä. Tiputettiin daddy kyydistä Mäyrävuoressa ja se lähti siitä tutustumaan Kangasalan latuihin. Me mentiin likkaporukalla jäille. Tintti Wegelius, Susanna Pöykiö ja Laura Lepistö, ainakin wannabeet. Aurinko paistaa räkitti siihen kentälle ja me oltiin ainoat luistelijat siellä aika pitkään. Leikittiin hippaa, luistelukoulua, seuraa johtajaa. Aika hurahti siivillä ja molemmat tytöt jaksoi olla luistimilla kaksi tuntia ihan hyvin.
Seuraavana päivänä mentiin mökille, pilkittiin, tehtiin kävelyretki ja pelattiin pelejä. Eilen käytiin luontoretkellä kävellen aika kaukana kotoa.
Uimahallireissut ovat olleet jo pitkään helppoja, vaikka mukana olisi vain toinen vanhemmista (ja riittävästi evästä). Samoin laskettelurinteessä riittää, kun on toinen katsomassa perään.

Muistan, kuinka tyttöjen ollessa pieniä (Maire n. 2 v ja Saima ihan vauva) ajattelin iltaisin, että taas selvisin yhden vuorokauden. Jaksamista pahimman väsymyksen keskellä auttoi tieto, että  joka päivä ollaan vähän lähempänä sitä hetkeä, kun lapseni pystyy jo itse huolehtimaan itsestään jonkin verran ja oppii asioita.
Nyt tuntuu, että ollaan perillä siinä hetkellä. Tähän voisin jäädä.
Painaisiko joku pause-nappulaa?