On ollut ilmassa jonkinlaista blogiväsymystä. Tai sitten ihan vaan kiirettä. Tai laiskuutta. Tai asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen. Joka tapauksessa, vaikka Kyllikit onkin itselle rakas harrastus, se on saanut jäädä viime aikoina vähän taka-alalle. Mutta johan tässä on tullut 2 vuotta tätäkin foorumia pyöritettyä!

Viime päivien aikana on tavattu ystäviä, jotka ovat kotiutuneet palmun alta, viety lapsia kummien kanssa elokuviin, nähty kummeja muuten vaan, käyty hiihtokisoissa, leivottu hiihtotapahtumaan, hoidettu muutamia pakollisia juttuja esim. verottajan ja Kelan kanssa, täytetty työhakemuksia ja yritetty jossain välissä harrastaa liikuntaakin.
Mä olen periaatteessa nyt työtön, mutta tekemistä silti riittää!

Tänään havahduin taas leipomaan. Teki mieli kokeilla jotain uutta reseptiä. MeNaiset Sport -lehdessä oli joku keventäjä-henkinen reseptikokonaisuus, josta bongasin tiramisun ohjeen. Oon syönyt tasan kerran elämässäni tiramisua, siis sellaista ihan oikealla kaavalla tehtyä, enkä muista yhtään, minkä makuista tiramisun pitäisi olla. Ei ollut siis odotuksia tämän reseptin suhteen. Pääasia, että kaapista löytyi tarvittavat aineet ja valmistusprosessi oli tarpeeksi yksinkertainen.

Helppo tiramisu

2 kananmunaa
3/4 dl sokeria
3/4 dl vehnäjauhoja
1/4 dl perunajauhoja
1 tl leivinjauhetta

kostutus:
1/2 dl vahvaa kahvia

täyte:
250g maitorahkaa
1 prk Flora Vispiä (itse laitoin luomuvispikermaa)
3 rkl sokeria
2 tl vanilijasokeria

päälle:
kaakaojauhetta

Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sekoita loput kuivat aineet keskenään ja siivilöi vaahtoon. Kaada taikina voideltuun, korppujauhotettuun vuokaan ja paista 200C alatasolla n. 20 minuuttia.
Anna jäähtyä. Kostuta kahvilla. Vatkaa Flora Vispi napakaksi vaahdoksi. Sekoita kaikki täytteen aineet keskenään. Kaada pohjan päälle. Siivilöi päälle kaakaojauhetta.

Kuinka tämä tiramisu-ohje sitten toimi? Pohjaa olisi pitänyt kostuttaa reilummin, että se olisi ollut muheva ja kahvi olisi maistunut selkeämmin. Täyte oli erittäin maistuva ja runsas kaakaomäärä toimi hyvin kakun päällä. Tästä kakkuvuokaan tehdystä tekeleestä katosi päiväkahvin yhteydessä puolet, ja lapsetkin tykkäsivät kovasti. Resepti laitetaan siis talteen ja tehdään joskus toistekin.

Jees, aurinko paistaa ja lapset alkaa villiintyä täällä sisällä. Menemme siis pihalle tuulettumaan. Adios!

Maanantai kääntyy iltaan, Äkäslompolossa -15c ja auringonlasku…

Joka ikinen kerta kun pakkaan tavaroita pohjoisen reissulle lupaan itselleni seuraavalla kerralla tehdä listan kaikista mukaan lähtevistä kamppeista. Että sitten jatkossa olisi helpompi pakkailla, katsoa vaan listasta ja soveltaa vuodenajan mukaan. Ja joka ikinen kerta muistan asian sitten vasta kun laukut ovat äärimmilleen täytettyinä. Listan avulla olisi niin paljon helpompi välttää tärkeiden asioiden unohtuminen matkasta. Ketutus on nimittäin suuri kun huomaa hiihtohousujen, pyöräilykypärän, retkeilykartan, vaelluskenkien, otsalampun tai goreasun jääneen kotiin. No, kaikkeahan tietysti saa rahalla ostettua paikan päältä, mutta kaikki maksaa ja usein aika turkasen paljon, ja kuka nyt haluaa ostaa itselleen tuplasti tavaraa jos vain yhdelle on käyttöä? Ja jos useamman kerran unohtaa tavaraa, niin kohta on pian kotona kaapillinen otsalamppuja ja pyöräilykypäriä!

Tällä kertaa tein varmaan euroopan nopeimman pakkausoperaation. Yleensä kokoan kamppeet sängylle esille ja tarkastan että kaikkea tarpeellista on, ja sitten pakkaan ne kassiin. Nyt sulloin tavarat vaatekomerosta ja kodinhoitohuoneen kaapeista suoraan kassihin fiilispohjalta ja toivoin hartaasti, ettei mitään unohtunut. Siis sekä omat että ipanan tavarat. Ja tämä nopeusennätys siksi, etteipana pääse torpedoimaan koko hommaa. Nyt kun lomaa on takana muutama päivä uskallan jo huokaista helpoituksesta, kaikki tarpeellinen kasassa!

Lapin luonto ja sääolosuhteet luovat aina melkoisia haasteita lomailulle. Niin säätilat kuin lämpötilatkin voivat vaihdella yhden viikon aikana ääripäästä toiseen, oli vuodenaika mikä tahansa. Niinpä sitä tavaraakin joutuu ottamaan mukaan enemmän kuin vaikka viikon lomalle Etelä-Suomeen. Vuosien saatossa kokemus on opettanut mihin kannattaa keskittyä ja mikä on turhaa. Esimerkiksi sisällä oleiluun on turha varata yksiä lököhousuja ja paria t-paitaa enempää, sillä loma Lapissa on yhtä kuin päättymättömät kalsaribileet. Samoilla urheilukerrastoilla hillutaan päivät läpi, välillä käydään ulkoilemassa ja taas rötkähdetään sohvalle. Kuka siinä välissä jaksaa vaihdella vaatteita suuntaan ja toiseen. No en tiedä ollaanko me vaan poikkeuksellisen laiskoja, heh heh… Sisävaatteiden sijasta panostan ulkoiluvetimiin sen verran, että otan mukaan vaatetta joka säälle. Että pärjään vaikka taivaalta tulisi ämmiä äkeet selässä. Se nimittäin harmittaa jos joudun kärvistelemään sisällä puutteellisen varustuksen takia! Tai no mua harmittaa, mutta joku muu saattais olla vaan ihan mielissään ja keitellä vaikka minttukaakaot ja aloittaa uuden pokkarin! Se mitä lomallaan tykkää tehdä tai jättää tekemättä määrittelee tietekin ne loman kriittiset menestystekijät jotka sinne kassiin yritetään muistaa pakata.

Minkä jutun kotiin unohtaminen harmittaa mua kaikkein eniten?

KUKSAN

Eihän nuotiokahvit pahvimukista maistu oikein miltään.
Tämä on todettu pariinkin kertaan…ja kyllä siitä aina niin mielensä pahoittaa!!!

Kyllä se vaan pistää valo ihmisen sekaisin. Virtaa on. Siis  hyvällä tavalla. Valo, ai lav juu!

Virtaa oon saanut viime aikoina myös kivoista tapahtumista ja ihmisten tapaamisesta. Kaikki alkoi salakavalasti eräistä marttajuhlista, joissa juttelin yhdistyksen pj:n kanssa. Hänen martta-intoilunsa sai omankin marttailun heräilemään kevyestä (pari vuotta kestäneestä) talviunesta. Ilmoittauduin ruokakurssille ja kävin kokkailemassa ranskalaista ruokaa. Sitten kävin kutomassa yhden neuleliivin melkein valmiiksi marttojen käsityökahvilassa. Lapset olivat mukana ja he tekivät omia käsitöitään (ompelukuvia) mummun avustamana. Tietysti kahviteltiin ja herkuteltiin mokkapaloilla ja suklaakakulla.

Kotona puuhastelu on välillä niin raskasta ja toisinaan taas niin kivaa. Nyt keittiössä puuhailu on ollut itselle mieleistä ja oon kokkaillut kaikkia uusia reseptejä. Kasvispainotus on taas ruokavaliossa, vaikka lihaakin toki syödään.
Tällä viikolla kokeilin marttojen vihkosesta tapas-juureksia ja samettista valkosipulidippiä. Resepti meni jotenkin näin:

Kuori ja pilko kuutioiksi palsternakkaa, punajuurta, perunaa ja lanttua (muutkin juurekset käyvät). Asettele uunipellille kasvikset lajeittain (tai sekaisin, jos taiteellisella vaikutelmalla ei ole väliä), lorauta kasviksille öljyä ja ripottele päälle reilusti chilijauhetta, suolaa ja paprikajauhetta. Laita 2 isoa valkosipulia kokonaisena juuresten päälle. Lykkää komeus uuniin (200 astetta) ja paista kasvikset kypsiksi (n. 45 min).  Ota kypsyneet kasvikset uunista  ja poista valkosipulit niiden päältä.
Tee dippi seuraavasti: Kuori kypsät valkosipulit ja survo pehmeät kynnet haarukalla tai sauvasekoittimella öljyn kera (1/2 dl). Sekoita joukkoon suolaa, pippuria ja purkki ranskankermaa tai kermaviiliä.
Tarjoa kasvikset valkosipulidipin kera.
Me syötiin näiden kaverina yhtenä päivänä broilerinkoipia ja yhtenä uunilohta. Molemmat toimi!

Kuvat Ruokaa Ranskasta -kurssilta.

 

 

 

Nyt on kuulemma muotia palkata kotiin joku elämänhallintaihminen. Sellainen, jonka avulla sulle selviää mikä osa kotisi täyttämästä tilpehööristä on tarpeellista ja mikä ei. Eli sen personaltrainerin, ravitsemusneuvojan, sisustussuunnittelijan, parisuhdeterapeutin, viikkosiivoojan ja elämäntaidonvalmentajan lisäksi kannattaa myös hankkia tämä kaaosekspertti. On niin paljon helpompi hengittää kun ylimääräinen tavara on tiessään!

Varmaan jo reilu kuukausi sitten mä löysin sisältäni tällaisen tavaranatsin. Jokin mittari vain meni punaiselle ja sitten alkoi tapahtua! Rakastan järjestystä, vaikka en ole siinä kovin hyvä. Rakastan sitä, että löydän tarvitsemani tavarat niiden oikeilta paikoilta. Heti ja pönkimättä. Niin suksivoiteet, varvastossut, kattilat kuin kynttilätkin. Rakastan selkeyttä, viihtyisyyttä ja kodikasta tunnelmaa missä ikinä asunkin. Tai siis rakastaisin! Meillä asuva rakas pieni elämänvaikeuttaja avasi silmäni todellisuudelle. Siinä missä kaksi aikuista oli saanut sullottua kahden sinkkukämpän tavarat puolihuolimattomasti rintamamiestalon todella vähäisiin säilytystilaratkaisuihin, elämänvaikeuttaja kaivoi ne päivänvaloon.  Kerta toisensa jälkeen. Ja aina vaan uudestaan. Sulloessani vanhoja työpaikan mikroautokisojen palkintopokaaleja varmaan sadatta kertaa makuuhuoneen liukuovikomeroiden kätköön minulla naksahti. Tarvitaanko me todella kaikki tämä???

Ja mitä sitten tapahtui? Olen käynyt huoneita läpi armottomalla kädellä. Useampaankin kertaan. Ensin keittiö. Sitten vaatehuone ja makuuhuoneen komerot. Työn alla olohuoneen senkki ja eteisen kaapit. Työhuone jo voiton puolella. Tavara liikkuu!!! Osa mökille käyttöön, osa kavereille, osa kirpparille ja kierrätykseen. Onneksi vain vähän mitään joutaa roskikseen! Henkisesti rankkaa puuhaa, mutta oikeasti, se keveyden tunne mikä valtaa mielen! Siistit ja avarat komerot, säilytyksessä vain oikeasti tarpeellinen ja käytettävä tavara, sekä rakkaimmat muistot. Puolitunteikkaista muistoista luopuminen on yllättävän tuskallista. Olisi niin kiva säilyttää kaikki alalkouluajan vihkot ja liput ja laput, mutta kuka niitä oikeasti joskus lukee? Ja mitä teen Kukkaistyttökesän kuivatuilla ruususeppeleillä joita on laatikollinen? Ihania pölypesiä, eikä niistä laatikossa ole kenellekään iloa. Mielessäni haikailin jo vinttiä, sellaista oikeaa vanhanaikaista ullakkoa. Sellaista, jonne voisi kantaa vihkot ja seppeleet laatikoissaan tulevien sukupolvien löydettäviksi ja ihasteltaviksi. Sinne isoisän olkihattujen viereen. Ei kenenkään tiellä koskaan.

Työ etenee hitaasti, koska elämänvaikeuttaja purkaa samaan aikaan toisaalla jotain jo siivottua komeroa. Eikä se seuraavana päivänä enää välttämättä näytä niin siivotulta, tai ainakaan siistiltä. Mutta tavarat vähenevät hitaasti ja varmasti. Tavoitteena ei ole mikään steriili ja asumaton asuntomessukoti, vaan koti jossa on vähemmän järjesteltävää ja mukavampi asua. Leluja täällä pyörii joka tapauksessa edelleen ympäri huushollia päivästä toiseen. Ja pussinsulkijoita, kaukosäätimiä, lahjanarua, hillopurkin kansia, tuttipullon korkkeja, käsivoideputeleita, pikkusukkia, kyniä, ruisleivän paloja, hiuslenkkejä, henkareita, latureita, kuvakirjoja ja paljon paaaaljon muuta tarpeellista. Tiedän kyllä perheitä, joissa lasten olemassaoloa ei voi päätellä muualta kuin lastenhuoneista. Leluja tai lasten vaatteita ei näy koskaan missään muissa tiloissa. Minusta se on jopa ankeaa. Silti rajansa kaikella. Eilen illalla raivasin lattialle vapaan reitin makuuhuoneesta vessaan. Pimeässä yöllä eksyin kuitenkin reitiltä ja jurskautin jalkapohjani puisen nuppipalapelin nuppiin. Hemmetin lelut!!! Aamulla heräsin siihen kun Brion puinen palikkalaatikko kolahti otsaani, ja heti sen perään sateli niitä palikoita. TATO! sanoi ääni sängyn vierestä pirteänä. Vähän ajan päästä elämänvaikeuttaja mönki viereen Skiidoon moottorikelkkakuvaston kanssa. TATO TATO!!! Ooooooo…ännännännännää…istui siinä kainalossa lukemassa hetken ja katosi taas. Kolmannella kerralla mukaan oli tarttunut muutama katselukirja sekä niitä puisia nuppipalapelin paloja. Se paloautokin, jonka päälle yöllä astuin. Aamupalan jälkeen petasin sängyn. Varmaan ensimmäistä kertaa viikkoon. Peiton alta löytyi kolme legopalikkaa, kaksi puupalikkaa, neljä kirjaa, yksi pikkuauto, näytepussi jalkavoidetta, Tiinan vanha selluliittivoideputilo, pussillinen urheilujuomajautetta, kuiva leivänpala, puiset helmet sekä määrittelemätön polkupyöränkorjaustyökalu. Miähen tyynyn alle oli piilotettu cd -levy, joka sisälsi vasemman polveni magneetikuvat Pihlajalinnan lääkäriasemalta.
Mitä tästä opin? Pitäisi ehkä petailla sänkyä useammin. Tai sitten sitä tavaraa on vieläkin liikaa?

Tuli ilmoittauduttua Jämin triplan puolikkaaseen versioon viime syksynä. JämiMtb oli sen verran positiivinen kokemus, että pidin hyvänä ideana käydä Jämillä useammin ja halusin kokea maastot myös suksilla ja juosten.
Onneksi ilmoittautumisvaiheessa nuo pääkoppani kaksi aivosolua sattuivat törmäämään toisiinsa ja ilmoittauduin vain triplan puolikkaaseen versioon. Siinä on urakoitavaa 21 km (hiihto), 42 km (maastopyöräily) ja 10 km (maastojuoksu). Kokonaisessa triplassa matkat on siis puolet pidempiä (ja mun kuntotasolle aivan liian kovia).

Tänä talvena hiihtäminen ei ole jostain syystä aiheuttanu sellaisia WAU-fiiliksiä kuin aikaisemmin. Eikä siihen ole mitään syytä, ladulle ei vaan ole tullut lähdettyä niin usein kuin olisi treenausmielessä pitänyt. Niinpä odottelin vähän kauhulla tulevaa JämiSkitä. Tiesin, että kyllä siellä nyt maaliin pääsee, mutta millä ajalla ja ihan porukan viimeisenäkö?
Yritin aktiivisesti unohtaa koko tapahtuman lähestymisen ja buukkasin itseni vielä edeltäväksi illaksi marttojen Ranskalaista Ruokaa -kurssille. Siellä sitä tuli valmistettua ja syötyä kahdeksan ruokalajin illallinen. Kotiin päästyäni pakki oli sen verran turpeana, että oli pakko liruttaa punaviinipänikästä tilkka lasiin. Toiveissa oli pieni herättely ruoansulatukselle.

Kisaa edeltävä yö tuli nukuttua huonosti ja aamun valjettua lähdettiin ajelemaan kohti Jämiä. Meitä oli samassa kyydissä S, minä ja paikallisvahvistus Juha, jolle JämiSki oli jo edelliseltä vuodelta tuttu tapahtuma. Matka meni leppoisasti, kunnes huomattiin, että S oli unohtanut monot kotiin…
Kisapaikan hiihtoputken vuokraamosta onneksi vuokrasivat yhdet monot putken ulkopuolellekin, ja S pääsi starttaamaan.

Lähtö oli Jämin lentokentältä. Siinä sitä painettiin vaahto suupielistä roiskuen ensimmäiset pari kilometriä. Taktiikkana oli  pysyä jotenkin mukana yli 300 hiihtäjän porukassa, mutta luulen että kärki oli jo siinä vaiheessa ensimmäisessä huollossa, kun minä vasta ohjasin atomikkejani pois lentokentältä.
Ekat 8 kilometriä hiihto tuntui järkyttävän kamalalta. Ratatouille ja tarte tatin pomppi tuossa kurkunpäässä ja olin varma, että jossain vaiheessa se kahdeksan ruokalajin ranskalainen illallinen löytyy ladunvarresta. Jalat oli kuin kaksi halkoa ja sykemittarin lukemia en uskaltanut edes katsoa. Hiihdin mielestäni niin kovaa kuin pääsin. Silti ohitseni painoi jatkuvalla syötöllä pinkillä numerolapulla varustettuja hiihtäjiä, eli oman sarjani osallistujia.
Vähän ennen huoltoa (11km) alkoi tuntua jotain toivonkipinää kintuissa. Huollossa tempasin mukin lämmintä vettä kitusiin ja siitä eteenpäin päätin nollata pääni ja rentouttaa kroppani. Siirsin ajatukset Kukastunturille, Kesängin keitaalle ja Tunturijärvelle ja hain mielikuvia Lapin kevätreissujen upeista hiihtolenkeistä ja -fiiliksistä. Päätin unohtaa meneillään olevan kisan kokonaan.
Ja se toimi! Kroppa rentoutui, suksi alkoi kulkea ja meno maistua. Tunsin oloni takavuosien Tuulikki Pyykköseksi. Kilometrit suorastaan vilahtelivat ohi, kunnes jäljellä oli enää pari nousua ja Jämi Areenalle vievä tasainen pätkä.

Maalisuoralla olo oli epätodellinen. Edellisestä oikeasta hiihtokisastartista oli aikaa 25 vuotta. Silloin lykin Luopioisten kirkonkylän laduilla perinteisellä tyylillä ja kaikki muut menivät luistelemalla ohi. Minä en osannut luistella, en edes tiennyt sellaisen hiihtotyylin olemassaolosta. Jäin sarjani viimeiseksi ja päätin, etten enää koskaan hiihdä kilpaa.
Tosin ei kilpailu nyt ollutkaan se ykkösjuttu, vaan tapahtumaan osallistuminen. Tällainen antaa aina vähän potkua omaan treenaamiseen. Tuskin olisin niitä nippanappa sataa kilometriäkään tänä talvena hiihtänyt, jos tämä JämiSki ei olis ollut tiedossa.

Loppuaika oli 1.56. Se oli paljon parempi kuin mitä odotin. Sijoitus 13/24.
Kotona ajattelin, että triplassa voisi tähdätä kympin sakkiin. Kunnes katsoin netistä triplan osallistujamäärää. Meitä on seitsemän. Eli toi tavoite ainakin täyttyy, jos vaan pyöräilystä ja juoksusta maaliin selviää.

Jämillä toimi taas järjestelyt erinomaisesti. Kuntoilijat ja kilpahiihtäjät mahtuivat samoille laduille ja huoltopisteisiin hyvin. Ladulla kiidettiin niin tiukoissa kisatrikoissa kuin 80-luvun hiihtohaalareissakin. Pohjista löytyi tervaa, pitoteippiä tai pelkkää luistovoidetta. Maalissa kuitenkin kaikkia tuppasi hymyilyttämään!

Seuraava hiihtotapahtuma on kahden viikon päästä kotikylillä. Kuhmalahti-hiihdossa ei onneksi tarvita numerolappua eikä sykemittaria, vaan tärkeintä on päästä kunnansaunalle sopalle ja kahville!


Perjantain iltapäivä. Hämeenlinnan Prisma. Hedelmäosastolla kaksi nuorta neitoa pakkaa hyllyistä banaaneja pahvilaatikoihin. Tyhjentävät pois kaikki banaanit, koska niissä on jo muutama ruskea pilkku. Kypsiä banaaneja. Mielessäni hurraan, miten hienoa onkaan että banaanit maltetaan pakata noin siististi,  lähtevät laatikoissa jaettavaksi jonnekin niitä tarvitseville, niin kuin Hämeenlinnan Citymarketinkin eräpäivää lähestyvät tuotteet menevät. Käyn pakkaamassa kärryihini pussillisen perunoita ja rasiallisen pikkutomaatteja. Palatessani ohitan taas banaanihyllyt. Neitokaiset survovat kengillään banaaneja laatikoihin, hytkyvät laatikoiden päällä.
Kahdeksan laatikollista täpötäynnä. Ainakin kolme tuli vielä lisää, koska koko myyntihyllykkö tyhjennettiin. Yksitoista laatikollista täysin syöntikuntoista banaania muusattiin työkengillä roskisvalmiuteen. HIENOA!!! UPEETA SAATANA sanoisin jos  kiroilisin! Voi hitto että silloin keitti meikäläisellä…kuinka moni pienituloinen ihminen olisi ilolla ottanut vastaan niitä banaaneja…kuinka monessa perheessä vain haaveillaan banaaneista…ja kuinka vaikeaa olisi laittaa hyllykköön lappu: ota tästä?! Varmaan tyhjenisi melko nopeasti! Teki mieli mennä avautumaan neitokaisille ihan tosissaan, mutta maltoin mieleni. S-ryhmän toimintamalli, kuulemma. Paras ratkaisu on laittaa roskiin ihan syöntikelpoista ruokaa, sillä olisihan se väärin jos joku saisi sitä syödäkseen ihan ilmaiseksi. Sehän olisi suorastaan kamalaa.
Olisin jotenkin voinut ymmärtää tilanteen, jos banaanit olisivat olleet jo selkeästi ylikypsiä ja mustuneita. Tai että niitä olisi ollut muutama tertullinen. Mutta että sellainen määrä banaaneja parhaassa iässä survotaan roskikseen!!! Enymmärräenymmärräenymmärrä!!!! Vieressä odottivat laatikoissa vihertävät muotovaliot, sellaiset kovan rouskuvat kaverit. Senioribanaanimössö matkasi rullakossa kohti määränpäätään. Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Ilkeitti. Tuskin palaan rikospaikalle.

 

Eilen oli sellainen päivä, että sormet syyhysivät aamusta asti leipomisen pariin. Joskus sellaisia päiviä vaan on. On pakko kaivaa esille keittokirjoja ja etsiä hyviä reseptejä. Tai pyöräyttää jotain vanhalla hyväksi havaitulla kaavalla.

Hanna lainasi mulle Hellapoliisi-keittokirjansa muutama viikko sitten, että löytäisin jotain uutta kokattavaa ja leivottavaa. On muuten ihan mahtava idea kierrättää keittokirjoja esim. ystäväpiirissä. Monesti sieltä aika äkkiä bongaa ne omat suosikkireseptit, jotka voi kopioida sitten omaan käyttöön kansioon tai vihkoon. Ei tarvitse siis ostaa jokaista maailman keittokirjaa.
No, Hellapoliisin kirjassahan ihania (ja kaloripitoisia) leivonnaisia riittää. Tällä kertaa valikoin kokeiltavaksi hyydykekakun. Iiks ja kääks. Meitsi ja liivatelehdet ei olla oltu koskaan mitään bestiksiä. Anna-Leena Härkösen sanoin: jos reseptissä mainitaan liivate, jätän suosiolla kokeilematta.
Nyt päätin tarttua härkää sarvista. Hankin ainekset (osan tuotin kaupungista asti, sillä eihän maaseudun putiikeista mitään mascarpone-juustoa löydy), hakkasin hurmiossa Domino-keksit muruiksi ja liottelin liivatteet. Parin tunnin hyytymisen jälkeen meillä oli kakku pöydässä ja neljä nälkäistä kuolaamassa sen vieressä.
Tästä tuli ystävänpäiväkakku. Mikä ihana tekosyy herkutella!

Resepti löytyy Hellapoliisin nettisivuilta http://www.hellapoliisi.fi/kakut/hyydytetyt-kakut/3044-domino-kakku

ps. Seuraavalla kerralla kun teen tätä, kaadan täytteen sekaan jotain mariannecruncheja tai muuta vastaavaa antamaan vähän extramakua ja rakennetta.

…on tietysti pannukakku! Mäenlaskun jälkeen maistuu meinaan hyvältä!

Ja jos ei tykkää kyllästää itseään vehnäjauhoilla, rasvalla ja sokerilla, voi heilauttaa kulhoon pilkottuna päärynää, appelsiinia ja banaania, päälle vähän mustikoita ja nökkönen kermavaahtoa. Voin kertoa, että toimii!

Huhhahhei. Tämä viikko tietää sopivasti säpinää palloilukerhon, pianotunteilun, kuoron, kokkikurssin ja hiihtokilpailujen merkeissä. Unohtamatta kahvakuulailun ja liikkarin vetämistä sunnuntaina. Joten kyllä tässä vähän sietääkin tankata laskiaisherkuilla, että jaksaa! Vai pitikö nyt jo paastota…?

 

On syöty aika monta munkkia ja juotu aika monta mukillista kaakaota. Ihmetelty lumen määrää (melkein metri). On tehty ennätyspitkiä hiihtoretkiä ( 3km), päästy valmiiseen aamupalapöytään, kuultu hienoja konsertteja Ylläs Jazz&Bluesin merkeissä (Hra. Heinämäki, Marko Haavisto Duo, Sweet Jeena), syöty hyvin, telmitty hangessa ja käyty Sport Shopissa. Menty gondolilla tunturin huipulle ja laskettu sieltä alas.

Ja nyt körötellään kotia kohti jossain Kemin ja Oulun välissä. Mun ensimmäinen on the road -kirjoitus, on tää ihmeellistä, tää nykyaika.

 

ps. Rispektiä Ylläs-Skin hissihenkilökunnalle. Kyllä se vaan piristää ryytyneen kotiäidin mielialaa, kun hissipoika puhuttelee termeillä ”nuori kaunotar”. Piti oikein vilkaista, että kuka takanani tulee, mutta kyllä siellä tyhjää oli. Ne olikin noi mun lasit, kypärä ja Burtonin liivi, jotka pääsivät hämäämään.

Tiina on täällä tasaisin väliajoin muistutellut parisuhdeasioista. Siitä miten täytyy aina välillä ottaa aikalisää itselle ja parisuhteelle, päivittää missä mennään. Eli siis varmistaa, rakastaako se vaiko  eikö  rakasta… Blogeissa tuodaan usein esille kaikkia ihania parisuhdejuttuja, kuinka menee niin ihanasti ja oma mies on niin ihana ja tuo aina kaikkea ihanaa ja ihanaa ihanaa. Ja käydään yhdessä drinksuilla ja vietetään ravintolailtaa tai hotelliviikonloppua tai kotoisia kynttiläpunaviini-iltoja. Nykyään mä olen lukenut ehkä jopa vähän kateellisena sellaisia postauksia. Täällä takametsien siimeksessä kun moinen on todella harvinaista herkkua. Me käytiin mun miähen kanssa ravintolassa syömässä viime kuussa. Edellisestä kaksin vietetystä illasta (3h) oli yli 10 kuukautta aikaa. Ei täältä niin vaan lähdetä hurvittelemaan! Jos lähdettäisiin trendikkäästi drinksuille, niin pitäisi ajaa Tampereelle mikäli aikoisi päästä kaljakuppilaa parempaan paikkaan viihtymään. Eli ajat tunnin kylille, otat drinksut ja ajat tunnin takaisin. Näppärää ja käytännöllistä! 


Me naisethan yleensä tykätään jos meitä vähän huomioidaan tai hemmotellaan. Tai siis tykättäis. Mun miäs ei juuri tuo mulle kukkia. Asiasta toisinaan vähän murisenkin, koska tykkään leikkokukista niin kauhean paljon. Tiinan kanssahan me ollaan jo vuosia haaveiltu sellaista sydämenmuotoiseista suklaarasioista, joita Aku aina tasaisin väliajoin roudaa Iineksen ovelle. Sellainen olisi yltiöromanttinen juttu. Eipä ole suklaarasiaakaan kuulunut. Kukat + suklaarasia veisi varmaan jo tajun…
Kyllä se romantiikka on yleensä revittävä arjesta ja katsottava asioita vähän kierosti sivusta nähdäkseen kaiken takana piileskelevän punaisen sydämen. Yhtenäkin iltana miäs korjasi ja huolsi pyyteettömästi mun rikkaimurin vaikka kello löi yhtätoista ja se oli rättiväsynyt. Tosirakkautta! Eräänä perjantaina se tuli kotiin uuden sähkövatkaimen kanssa ja totesi, että vain parasta vaimolle! Kenwoodia kyllä toivoin ja Electroluxin sain…sama kun toivoisi Mersua ja saisi Fordin, jos miehiseen maailmaan vertaa! Liki neljäkymmentä vuotta palvellut mummon keltainen perintökalleusKenwood sai väistyä eläkepäiville kakkospeliksi. Kyllä mä olin onnessani!!! Ja miten hyvä se vatkain olikaan!  Eikä siinä vielä kaikki! Miäs tuli nyt kotiin Pariisin työreissulta. Tuliaisina rasiallinen ihkuja macaron -leivoksia ja SE SYDÄMEN MUOTOINEN SUKLAARASIA!!! OMG!!! Jotain se on oppinut? Meinasin pyörtyä!!! Ihania ranskalaisia suklaakonvehteja… En ole vielä edes raaskinut avata rasiaa, kun täytyy sitten tarjota niitä Tiinallekin. Se kun on niin vihreä kateudesta ettei saa myrkytykseltään sanaa suustaan. Niin monta vuotta kun olen tuota rasiaa toivonut ja nyt sen sain, niin ihan tässä tyhjiössä ollaan. Mistähän sitä sitte haaveilisi???

No, nyt ei tartte  ainakaan vuoteen miettiä että rakastaakohan se.

Rakastaahan se, pakostikin!