En ole pitkään aikaan laittanut tänne plokiin mitään reseptintynkää. Tämä kakku on odotellut esiinmarssia viime keväästä saakka, ja ajattelin että tälläisena hiukan söpöilyyn taipuvaisena se voisi sopia mainiosti ystävänpäivän illan aiheeksi. Vaikka leipomistsäänssit tämän päivän osalta alkavat olla ohi, niin kannattaa kuitenkin muistaa, että jokainen tsäänssi on uus ystäväpäivä! Ja että kakku maistuu aina. Eli huomenna sitten vaan kauppaan tarvikeostoksille!

Dominopaakku on todellinen herkku kaikille Dominokeksien ystäville. Leivoin tätä keväällä äitienpäiväkakuksi Halkomäen naapuruston yhteisille Äitienpäiväfestivaaleille, jotka pidettiin tuolla meidän pergolassa. Oli aurinkoa, kaffetta, kakkua, karkkia ja kolme äiti-ihmistä juhlistettavana. Koristelun heitin lonkalta sen pohjalta mitä kaapista löytyi ja kiva tuli. Kuten monet muutkin tällaiset hyydytettävät paakut, tämäkin kannattaa valmistaa jo edellisenä päivänä jääkaappiin tekeytymään.

 

 

Pohja

200 g Domino- tai digestivekeksejä

100 g voita

1 1/2 rkl kaakaojauhetta jos käytät Digestivejä

Täyte

3 kpl liivatelehteä

2 1/2 dl vaahtoutuvaa vaniljakastiketta

200 g tuorejuustoa (ei kevyttä)

2 tl vaniljasokeria

100 g valkosuklaata

2 rkl appelsiinitäysmehua

 Dominokeksejä

Koristeluun

tummaa suklaata ja kaikkea tilpehööriä

 

  • Kiinnitä irtopohjavuoan (Ø 24 cm) pohjan ja reunan väliin leivinpaperi.

  • Hienonna pohjan keksit monitoimikoneessa. Sulata rasva. Sekoita keksimurut, rasva ja kaakaojauhe keskenään. Painele seos vuoan pohjalle tasaiseksi kerrokseksi. Siirrä vuoka jääkaappiin täytteen valmistamisen ajaksi.

  • Upota liivatteet pehmenemään kylmään veteen. Vaahdota vaniljakastike. Sekoita tuorejuusto vaahdon joukkoon. Mausta vaniljasokerilla.

  • Sulata suklaa mikrossa pienellä teholla välillä sekoitellen. Anna suklaan jäähtyä hetki ja sekoita se juustoseoksen joukkoon.

  • Kuumenna appelsiinimehu. Purista liivatteista ylimääräinen vesi pois ja liuota liivatteet mehuun. Kaada liivateliemi hieman jäähtyneenä, ohuena nauhana täytteen joukkoon.

  • Leikkaa keksit neljään osaan. Kaada puolet täytteestä pohjalle. Asettele keksipalat tasaisesti täytteen päälle. Kaada loppu täyte vuokaan ja tasoita pinta.

  • Anna paakun hyytyä jääkaapissa mielellään yön yli. Koristele. Irrota vuoasta ja siirrä tarjoiluvadille.

 

 

 

 

 

 

Terveisiä lomalta! Jo viisi päivää ollaan oltu kotona, mutta vasta nyt tuntuu että tämä lomakokonaisuus on saatu pakettiin. Että loma on nyt ohi. Kotiinpaluu on siitä kurjin vaihe, että kaikki se aikanaan kahdessa päivässä kokoon haalittu tavara pitää purkaa, pestä, lajitella, huoltaa, kuivata, silittää ja korjata kolhuista. Huh. Etenkin näiden kahden pikkukoijarin kanssa huh huh! Hidasta puuhaa...

 

Lähdettiin mun ihanan ekstreme-anoppini kanssa vähän sellaiselle extempore -reissulle. Luonnollisesti toi perikunta seurasi mukana, mutta muita miehiä ei sille lomalle sitten huolittukaan. Lähdettiin sillä ajatuksella, että joskus tullaan takaisin, ja melkein kaksi viikkoa siellä sitten viihdyttiinkin. Lappi näytti kylmintä puoltaan niin kuin usein tähän aikaan vuodesta. Pakkanen paukkui yli kolmessakympissä mutta eipä se meitä haitannut. Mökissä oli lämmintä, päivällä nautittiin kunnon pullakahveista ja iltaisin saatiin istua rauhassa teemukin ja hömppälehtien parissa kun koijarit olivat jo unten mailla.  Sellainen on mulle nyt sellaista anpiliivipöl -osastoa!
Vaikka Lapista on aina haikeaa lähteä takaisin etelään, oli fiilis silti hyvä. Oli oikeasti levännyt olo. Ja virkistynyt. Naaman kurtutkin olivat hälventyneet ja päänsäryt poissa. Voisiko lomalta enempää toivoa? Paitsi että pääsisi hiihtämään. Ja kun anopinkin kanssa oltiin vielä ihan puheväleissä, niin suunniteltiin siinä lämpimiksemme jo uutta reissua syksyn ruskaviikoille.

Hauskaa tässä reissussa oli myös se, että koijaritkin kotiutuivat sieltä ihan uusina miehinä! Vanhemmalla onkin ollut tapana ottaa kehityspyrähdyksensä aina pohjoisessa, eikä tämäkään kerta tehnyt poikkeusta; puhehanat aukesivat. Ilmeisesti irtiotto taannuttavasta kotiympäristöstä tekee kutaa! Pienempi täytti reissussa viisi kuukautta ja tuntee nykyään lempinimen Sörsselssön. Melkoinen touhupeppu, kikattaa ja jumppaa varpaita suuhunsa! Matkaseurana pojat olivat ihan parasta a-ryhmää, ei minkäänlaista rutinaa tai kitinää kuulunut missään vaiheessa. Välillä oikein mietin, että onkohan ne ihan terveitä kun kaikki sujui niin hienosti. Ja oli anoppikin tosi reipas! Se jaksoi meitä mukisematta koko loman! Eikä kiukutellut yhtään, vaikka pääsi vain pari kertaa ladulle...

Tänään laittelin loman viimeiset pyykit pesuun ja pakkasin laukut komeroon. Siivoilin vähän ja hoidin pesuetta. Illan kruunasi litra vissyä ja miähen lämmittämä sauna. On ihan sellaista loman jälkeistä euforiaa ilmassa. Lappi tekee hyvää ihmiselle!

 

 

 

 

Mikä lie talvi tämä tällainen. Istuskelen kirkasvalolampun ääressä keittiössä ja hörpin iltapäiväteetäni katsellen omenapuussa riekkuvia oravaveljeksiä. Toinen on ruskea, toinen harmaa. Tuntuu ettei itsekään oikein tiedä, pitäisikö tässä ottaa käyttöön omat talviasetukset vai ei. Ei oikein tiedä kuinka paljon takkaan viitsii heittää klapeja tai montako talipalloa laittaa lintulaudalle. Eikä oikein tiedä mitä ruokaa söisi, kun yleensä tähän aikaan vuodesta tulee tehtyä pitkään haudutettuja lihapatoja, kunnon uunimakkaraherkkuja tai reteemmänpuoleisia soppakokeiluja. Salaattikaan ei uppoa. Ei oikein mitään tee mieli. Joulu tyhjensi pajatson.

Tämä mikälie -talvi ei suuremmin herätä tunteita. Se vaan on. Nyt on näin.

Tässä harmaudessa on jotenkin turvallista olla ja ajelehtia.

 

 

Herään aamulla ikkunan takana putoileviin hiutaleisiin.

Keittiöön kynttilöitä aamupalaseuraksi, viimeiset siirappipiparit teemukin viereen.

Se iskee lujaa takavasemmalta. Joulufiilis...

 

 

 

 

En tehnyt mitään lupauksia tälle vuodelle, enkä luo katseita isommin menneisyyteen. Se kyllä miehen kanssa todettiin, että vuosi 2013 oli kaikkinensa aika lyömätön. Lähipiirissä tapahtui paljon isoja kivoja asioita.

Jos oma vuoden huippuhetki pitää kiteyttää yhteen kuvaan, niin se olisi tuo alla oleva.
Siinä oon just polkaissut itseni maaliin Tahkolla 60km reitiltä yli puoli tuntia nopeammalla ajalla kuin koskaan ennen. Koko lenkki siellä oli ehkä elämäni parasta maastopyöräilyä ja vieläkin tulee sellainen WOW-fiilis, kun sitä ajattelen.

Tahkon reissu on kuitenkin ollut mulle aina muutakin kuin pyöräilyä. Se on ollut yksi vuoden harvoista parisuhdereissuista, jolloin lapset jäävät kotiin ja me päästään Saken kanssa humeltamaan täysin vapaana. Ja vaikka me ryvetäänkin suurin osa päivästä omilla reiteillämme, kisaan valmistautuminen, siitä palautuminen ja kokemusten jakaminen on sitä mukavaa yhteistä aikaa.

Parhautta reissulla koetaan silloin, kun molemmat onnistuvat vielä "kisasuorituksissaankin" ja voi iloita paitsi omasta myös toisen onnistumisesta. Viime kesän Tahko oli juuri sellainen.

Aloitettiin loma lasten sairastelulla. Kuumetauti veti punkkaan molemmat tytöt ja varmaan hoitosyksyn väsymyskin näkyi. Nukuttiin aamulla kymmeneen helposti, vaikka yleensä ollaan aika aamuvirkkua porukkaa. Vähitellen tässä loman lähestyessä loppua ollaan yritetty siirtää

kelloja takaisin normaaliin rytmiin, ettei tiistaina olla ihan pulassa aamulla.

Loma on tuntunut sopivan mittaiselta. Nyt tuntuu jo siltä, että arkirytmiin ja töihin on kiva palata. Lapset eivät ole erityisesti eskaria tai hoitoa kaivanneet, mutta varmasti sinne taas ihan mielissään menevät, kuten koko syksyn menivät.
Kotonakin niillä tuntuu olevan varsin kivaa ja ulos on yritetty vääntäytyä joka päivä kelistä huolimatta. Aina siellä jotain tekemistä keksii, vaikka olisikin sateista ja kuraista. Aku Ankka -hippa on ollut nyt kova juttu, samoin puussa kiipeily.

Joulu meni kaikkinensa ihanasti ja eilen kuusen purkaminen ja koristeiden vieminen vinttiin oli taas haikeaa. Ei oikein osannut ajatella, että tämä joulu oli nyt tässä. Jotenkin olis suonut sen jatkuvan vielä (vaikka siihen asti, että saadaan lumi maahan).
Jouluvalmistelut sujuivat meillä niin leppoisasti ja koko perheen voimin, ettei joulustressiäkään päässyt syntymään. Hlökohtaisesti joulun paras hetki oli aattoilta ja sitten myös joulupäivän aamu, kun kuuntelin keittiössä yksikseni jatsahtavaa amerikkalaista joulumusaa ja katoin rauhassa muulle perheelle aamiaista.
Ihmeen vähän stressasin myös tuosta lumettomuudesta. Kaks vuotta sitten se vei ihan täysin joulufiiliksen, mutta tänä vuonna en antanut sen häiritä. Väänsin mielialan sellaiseen keskieurooppalaiseen moodiin, ja tämä ilmasto oli ihan ok nyt tänä jouluna.

Uudenvuodenpäivänä saateltiin meidän mies maailmalle ja jäätiin tyttöporukalla taloa pitämään. Ollaan katseltu kaikki Suomen kaunein koti -jaksot maikkarin katsomosta ja lermailtu sohvalla. Siitä saatu inspiraatiota sisustamiseen ja koluttu taas vintit ja ulkovarastot ja tehty vähän uutta järjestystä tänne kotiin.
Alkavat olla muuten tosi mainiossa iässä noi meidän tytöt, kiinnostuvat ja kommentoivat niin pikkuvanhoina sisustuksia ja niiden reaktioita eri asioihin on hauska seurata.(Mm. Ideaparkin lelukaupassa vanhempi katseli ympärilleen ja totesi, että kaikenlaista tilpehööriä sitä maailmassa tehdäänkin. Eikä himoinnut minkään lelun perään. Jes!)
Tulevalla viikolla  meillä juhlitaan Saiman 5-v synttärit. Kriisiä pukkaa: miten mun pieni sulokäpy voi olla jo niin iso tyttö?! Jatkuvasti tulee tunne, että voi kun voisi painaa jotain hidastusnappulaa, kun olisi niin kiva tunnelmoida näiden lasten kanssa vähän pidempään kun ovat pieniä. Onneks ystäväperheet, joissa on isompia lapsia, luovat uskoa siihen, ettei kasvaminen ole ihan niin kauhea juttu kuin se nyt musta tuntuu.

Mutta tämän erittäin epäjohdonmukaisen ja jaarittelevan tekstin myötä hyvää vuotta 2014 kaikille myös täältä Puntarista!

 

Tänään on jo toinen päivä uunituoretta vuotta kulumassa eikä mulla vieläkään ole keksittynä yhtään uudenvuodenlupausta. Kyllä sitä nyt jotain lupauksia pitäisi olla rikottavana, eihän tästä elämästä muuten tule sitten niin mitään! Reidet kesäkuntoon -kampanjahan tietysti alkoi taas eilen, mutta sitä kai voi ruveta jo kutsumaan lupausten sijaan perinteeksi, sillä veikkaan että kampanjan 20. juhlavuosi ei ole kovin kaukana. Hirveästi tässä jännittää että josko me tänä vuonna Tiinan kanssa onnistuttaisiin...toisaalta se sitten veisi ehkä hohdon koko hommasta!?

Omalta kohdaltani kampanjan lähtölaukaus ammuttiin tänään täällä Halkomäessä klo 19.17. Tajusin aamulla, että en ole käynyt edes kunnon kävelylenkillä ainakaan kolmeen viikkoon, voipi olla että kuukauteen. Kun miäs tuli kotiin, ilmoitin että tänään se olen minä joka lähtee lenkille. Yksin. Urheiluvarustuksessa. Ilman aikataulua kunhan olen kahdeksalta kotona. Luksuslenkille siis! Tuntui hienolta kömpiä yläkertaan vaihtamaan vaatteita urheilukerrastoon, välipaitaan ja fleeceliiviin. Alle puin oikeat urheilurintsikat. Kaivoin kaapista juoksuasun housut. Naulakosta otin kevyen kuoritakin. Päähän hengittävä hiihtopipo ja jalkaan oikeat lenkkitossut. Puffi kaulaan. Kaiken kruunasi Team Ahma- tyylinen heijastinliivi. Se päällä lenkki sujuu aina rattoisasti mietiskellen, olisinko Api vai Jarski. Sinkosin raikkaaseen ulkoilmaan kuin vasikka kevätniitylle. Oli se vaan niin ihanaa vuoroin hölkätä, kävellä ja puhua anopin kanssa puhelimessa samalla kun kiertää Orjakylän lenkkiä!

Yleensä tämä kotiäidin urheiluharrastuskaava menee vähän toisin:

Miäs kotiutuu pyörälenkiltä tai jostain muista riennoista. Huomaan, että mulla olisi 20 minuuttia aikaa käydä pikalenkillä tai heilutella kahvakuulaa ennen iltasyöttörumban käynnistämistä. Säntään eteiseen. Vedän collegehousujen päälle vuorelliset äitini entiset tuulipuvunhousut. Sullon päälläni olevan väljän neuleen helmat housuihin, joissa ne jäävät kivaksi pelastusrenkaaksi pömpöttämään vyötärökuminauhan ja jenkkakahvojen välimaastoon. Kiedon pitkän villakaulahuivin kainalon alta ympäri, että tissit* pysyvät lämpiminä. Päälle toppatakki, jalkaan Salomonin jotkut vapaa-ajankengät jotka hankaa isovarvasta.  Pipo päähän ja villahuivi kaulaan. Lipaston ylälaatikosta heijastin heilumaan takin liepeeseen. Sitten pihalle hölkkäämään Kotisuonlenkkiä ympäri. Tuossa ajassa sen ehtii kaksi kertaa. Heijastin kilkuttaa tasaiseen tahtiin osumaa taskussa olevan kännykän kanssa, hengitys kostuttaa villakaulahuivin litimäräksi kasvojen edessä ja hiki pakkaa toppatakin uumeniin. Rintsikat hankaa eikä ne muutenkaan ole moista hölskytystä varten. Hienoa hommaa niin kauan kuin sitä kestää, eikä sitä kyllä kestäisi yhtään kauempaa! Kotiovella kuuluu jo pienen miehen vaativa ääni: ruokaa! Nakkaan pipon ja hanskat naulakkoon ja avaan toppatakin, jonka alta pöllähtää lämpöä kuin höyrykattilasta konsanaan. Nappaan pienen miehen kainaloni substrooppiseen syleilyyn ja katan hikisen noutopöydän nälkäiselle tuossa tuokiossa. Ihan hirvittää ettei pieni pyörry kaikesta siitä...
Mutta lenkillä on käyty, ja se on pääasia. En tiedä onko siitä varsinaisesti ja ihan oikeasti yhtään mitään hyötyä, mutta saa siinä aikakin sen 20 minuuttia raikasta ulkoilmaa, 20 minuuttia mielenrauhaa ja 20 minuuttia hillitöntä hikoilua. Ja jos hyvin käy, saa myös reidet kesäkuntoon, sillä ihmeitähän tapahtuu...

Tässä olenkin viettänyt loppuiltaa sydänsukat ja urheilukerraston vaaleansiniset housut jalassa, hikisennahkea paita päällä ja  ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua. On niin juhlallinen olo, että melkein tekisi mieli luvata itselleen, että huomenna uudestaan!!!

 

 

*) Tiina on aikanaan antanut mulle tasan kaksi neuvoa kun se kuuli että olen raskaana. Niistä toinen kuului: PIDÄ TISSIT LÄMPÖISINÄ! Sitä mä olen kuuliaisesti noudattanut...

 

 

Voi sitä myötähäpeän määrää, joka kuohahti ylitseni kun katselin itsenäisyyspäivän juhlia Tampere-talosta ja toimittaja haastatteli nuorta juhlijaa Silveriä. Häpesin paitsi nuorukaisen itsensä myös hänen vanhempiensa ja vähän historianopettajan puolestakin. Näinkö nykyään nuoriso ajattelee siitä, mitä lähimenneisyydessämme on tapahtunut?

En toki ole mikään kiihkoilija suuntaan tai toiseen, mutta isänmaan asia on kyllä aina kiinnostanut. Muistan, kuinka lukioikäisenä kaverini kanssa lainattiin kirjastosta historiallisia filmejä, jotka kertoivat mm. Suomen sisällissodasta, jääkäriliikkeestä, talvi- ja jatkosodista ja maan selviytymisestä niiden puserruksessa. Juotiin siideriä ja katseltiin videoita ja mietittiin, miten onnekkaita paskiaisia me silloiset nykynuoret olimmekaan.

Lukiossa tein myös hissan esitelmän Lotta Svärd -liikkeestä. Oma Helena-mummuni eli vielä silloin ja entisenä pikku- ja eläinlääkintälottana hän osasi antaa upeaa tausta-aineistoa lottana olemisesta haastattelujen muodossa. Uppouduin asiaan ja ihmettelin silloin (ja vieläkin) sitä vahvuutta ja kestävyyttä, jota suomalaisesta naisesta on sota-aikana löytynyt!

Eilen ale-ostoksilla kirjakaupassa osui käsiin kirja Lotta Svärd - Käytännön isänmaallisuutta. Ostin sen epäröimättä, vaikka tiesin, ettei se mitään kevyttä joululomalukemista tulisi olemaan.
Tänään olen tuohon paksuun teokseen tutustunut pintapuolisesti ja selailemalla, myöhemmin aion lukea kannesta kanteen. Näytin sieltä myös jo kuvia omille lapsilleni: pikkulotista lottapuvuissaan, evakkomatkalaisista (joihin heidän omakin mummonsa kuuluu), lääkintälotista ja Lotta-toiminnasta ylipäänsä. Haluan, että lapseni tietävät, mitä tämän maan olemassa olemista varten on jouduttu tekemään ja uhraamaankin. Ja miksi meidänkin kotoa vitriinikaapista löytyy Lotta-kuppi.
Edelleen lottien kertomukset kirjassa pysäyttävät: kuinka tehtävänä on ollut päivästä toiseen saattaa vainajia viimeiselle matkalle, perustaa sotasairaala hylättyyn kouluun (työ aloitettiin sillä, että käytiin riipimässä kanervia metsästä tyynyjen ja patjojen täytteeksi) tai 18-vuotiaana pitänyt yksin vastata kahden viikon lottakurssin jälkeen yhden evakkoaseman muonituksesta. Nämä kertomukset pistävät katsomaan nykyelämää aina ihan uudesta näkökulmasta.

En halua synkistää itseäni tai lapsiani sodan varjoilla, mutta en halua, että myöskään unohdamme sen, mitä meidän hyvinvointimme eteen on aikanaan tehty.  En halua, että kysyttäessä mitä itsenäisyys merkitsee, lapseni höpöttävät mikkiin jonninjoutavuuksia.

Ja nämä Pikkulottien kultaiset sanat, ne sopivat edellen (tai pitäisikö sanoa etenkin nyt) erittäin hyvin lastenhuoneen huoneentauluksi.

 

Vuosi sitten tytöillä oli yksi joululahjatoive ylitse muiden: he toivoivat nukkekotia. Korvatunturilla tämä toive oli huomioitu ja aattoiltana paketista paljastui nukkekodin lisäksi myös kalusteita ja nukkekodin nuket.

Tämä nukkekoti ei ollut kuitenkaan valmistunut millään tusinatuotantolinjalla. Korvatunturilla oli ilmeisesti jäänyt ylimääräiseksi vanha lääkekaappi, jonka sisäseinät tontut olivat tapetoineet.
Kotona nukkekoti ruuvattiin seinään ja kalusteet asetettiin paikoilleen. Tällä hetkellä toiminnassa on olohuone, keittiö, kylpyhuone ja kirjastohuone. Makuuhuoneet ovat vielä vähän työn alla, talon vanha pari nukkuu tyhjässä tops-puikkorasiassa. Lastenhuoneessa ei ole vielä sänkyjä ollenkaan ja äiti ja isä nukkuvat olohuoneen sohvalla. Täytyy yrittää vaikka ommella lasten kanssa jotkut futonit näille ressukoille.

Nukkekotileikkeihin on yhdistelty sujuvasti astioita ja lemmikkejä niin Barbien kuin muiden pikkunukkienkin tavaroista. Helmet ovat leikkiruokia ja joulukuusi askarreltiin ihan vaan paperista. Hamahelmitöistä on saatu mattoja huoneiden lattialle. Niin, lapsilla vain mielikuvitus on rajana!

Tänä vuonna suurin osa joulukoristearsenaalista jäi vinttiin laatikkoihin.  Haettiin sielä harvat ja valitut koristeet esille ja tehtiin ennemmin pari "näyttävää" kokonaisuutta kuin että oltaisiin ripoteltu tavaraa sinne tänne.

Olohuoneen kuusen saivat koristella tytöt omilla koristeillaan. Joka joulu he ovat saaneet jonkin kuusenkoristeen tädiltä tai äidiltä. Nyt koristeita alkaa olla aika reilusti yhteen kuuseen.
Itse sain makuuhuoneeseen pikkukuusen, jonka koristelin oman mielen mukaan. Se on oransseine valoineen aika tunnelmallinen!

Lasten kerhoissa ja päikyssä askartelemat enkelit pääsivät osaksi "taivaallista sotajoukkoa" lipaston päälle. Toiselle sivupöydälle koottiin tontut ja porot.

Ruokapöydälle laitoin havuja ja hyasintit sekä tyttöjen mummolassa tekemät piparilyhdyt. Olohuoneeseen punaiset joulumatot, punaharmaa ruutuviltti ja pärekori vilttejä varten. Sivupöydille kynttilöitä. Siinä se joulukoristelu sitten olikin.

Tänä jouluna kynttilät ja tuoksut nousivat joulutunnelman kannalta ratkaisevaan osaan. Niiden myötä sisällä tuntui todelliselta joululta, vaikka pihalta hanget puuttuivatkin.

 

Joulupukki tuli puoli kolmelta. Eteisestä kuului töminää ja kulkusten kilahtelua. Lapset eivät pelänneet, lauloivat reippaasti pukille Joulupuu on rakennettu ja vanhempi istui pukin polvellakin.
Lapsille löytyi pukin lahjapussista kaksi pakettia, aikuisille yhdet yhteiset. Pukki kertoi jatkavansa matkaa meiltä kirkonkylän suuntaan ja siitä sitten Kanta-Hämeeseen.

Illalla tontut olivat toimittaneet pärekorissa jokaiselle vielä muutaman paketin lisää. Toivomukset kohtuullisesta lahjamäärästä oli huomioitu Korvatunturilla hienosti.

Lasten kuumeilu, lumeton maa, pihaa piiskaava vesisade ja tekemättä jäänyt rosollin kastike eivät pilanneet joulua.
"Täydellinen joulu" totesivat lapset illan tummuessa yöksi.  Olin samaa mieltä.
Tästä on hyvä jatkaa pyhiä ja kohti uutta vuotta.

Tunnelmallista ja kiireetöntä joulua kaikille Maitolaiturilla tänä vuonna käväisseille. Olkaa kilttejä toisillenne <3

css.php