Mistä joulumieli syntyy? Hangista korkeista nietoksista, kauneimmista joululauluista, jouluvalmisteluista?

Tänä vuonna joulumieli ei löytänyt luokseni heti. Ei ensimmäisenä adventtina hoosiannaa laulaessani, ei joulumyyjäisissä, ei lahjapaketteja vääntäessäni. Ehdin jo vähän huolestua.

Mutta osasi se joulumieli luokseni viimeinkin. Se löysi tiensä postin mukana.

Tervehdys, josta joulumieli erityisesti pompsahti sydämeen, oli punainen kirje. Kirjeessä toivotettiin minut ja kaikki muut kyläläiset yhteiseen illanviettoon Annin ja Jussin luokse. Luvassa pientä purtavaa upeassa kodassa ja löylyt savusaunassa.

Sinne eilen hipsimme ulkotulien ja lyhtyjen luodessa tunnelmaa. Palju höyrysi savusaunan vieressä ja kodassa vallitsi vilkas puheensorina. Siellä oli vanhoja ja uusia tuttuja saman katon alla. Harmi vaan, että tyttöjen kuume esti saunomisen ja paljuttelun, mutta tällaisesta kylän yhteistoiminnasta ei voi olla kuin iloinen.

JOKAINEN joulukortti, joka talouteemme saapui, oli omalta osaltaan suuri ilonaihe. Lupasin hiljaa itselleni, että ensi vuonna meilläkin askarrellaan. Hyvissä ajoin tehdään kortit postiin, sillä saatammehan juuri me olla niitä, jotka tuovat joulumielen jonkun sydämeen.

”Joulut ovat parhaita silloin,

kun kuusen koristeet ovat alaoksilla…”

 

Maikku 6kk allekirjoittaa ylläolevan lausahduksen!

 

 

 

 

Jokos teillä siellä tehdään joulusiivousta? Juu, ei meilläkään! Lapsiperheessä joulusiivous on PAKKO ajoittaa sinne viime metreille, muuten siitä siisteydestä ei olisi jouluaattona jäljellä mitään.

Tänä jouluna olen ottanut kuitenkin vähän ennakkoa. Vinttihuone ja fitness-sali tuli järjesteltyä ja imuroitua kuluneella viikolla. Sunnuntaina pesin uunin ja siivosin meidän keittiön komeron. Olen kuullut tuolle komerolle nimityksen miljoonakomero ja se on oikein osuva nimitys. Sinne todellakin mahtuu miljoona asiaa; useimmat sellaisia, joita ei koskaan käytä. Tänä jouluna meidän miljoonakomero on onneksi oikein siedettävässä järjestyksessä ja sellaisena se toivottavasti säilyykin mahdollisimman pitkään.

Monet ovat sitä mieltä, ettei joulun takia tarvitse hössöttää ja siivota. Mä olen vähän eri linjoilla. Jos ei jouluksi tee sitä jokavuotista suursiivousta, jossa räjäytetään lika pois ja pannaan tavara kiertoon, niin koska sitten? Juhannuksena, kun muut lipittelevät gintonikkeja laiturinnokassa ja ähkivät grillipihvejä pihalla? Veikkaan, että ainakin meidän talo päätyisi entistä syvempään ahdinkoon siisteyden suhteen, jos ei olisi joulua. Siispä hikoilen ja siivoan. Piste.
Sitä paitsi pääsen kuitenkin monessa suhteessa helpommalla kuin emännät aikanaan: mun ei tarvitse teurastaa sikaa, suolata kinkkua, kutoa villatakkeja, panna sahtia tai nousta neljältä aamulla navettaan.

Siivotessa olen aika agressiivista sorttia. En siis mikään sellainen eteerinen pikkusisäkkö rimpsuesiliinassa. Siivotessa pitää erittyä vähän adrenaliinia ja olla päällä sopiva hönkä.
Tänä jouluna siivous sujunee aikaisempaakin tehokkaammin, kun S toi joulumuistamisena mulle Raskasta Joulua -levyn.
Eiköhän siinä sykekäppyrät hakkaa ylärajoille, kun Hietalan Marco laulaa ja minä heilutan moppia!

ps. Tuon levyn tahdissa on myös hyvä heilutella kahvakuulaa ja laittaa kinkut liikkeelle välipäivinä!

Joulunjuoksut

 

Nukkua en edes malta.

Joulu tuntuu ihanalta!

Kuuntelen joulun kuisketta,

katselen joulun huisketta,

kahmaisen joulun tuoksuja,

kirmailen joulun juoksuja.

 

Heitän joulukuperkeikan,

veljestä teen tonttuveikan,

vedän päälle joulutakin,

kulkusia, rimpsujakin,

pistän päähän tonttulakin,

istun joukkoon tonttusakin!

 

                               -Tittamari Marttinen-

Joskus oon miettinyt, millaista olisi olla hillitty ihminen. Sellainen, jolla on aina tukka hyvin, vaatteet harkitut, puheet viksuja ja harkittuja. Tiedät varmaan ihmistyypin!?
Kadehdin avoimesti välillä heitä, jotka sukkuloivat tässä elämässä virheettömän oloisesti. Selviävät tilanteesta kuin tilanteesta viilipyttyinä, eikä oikeastaan mikään pääse yllättämään, viihdyttämään tai järkyttämään.

Itse olen ehkä vähän sieltä toisesta ääripäästä. Ainakin vähemmän hillitty. Mua ja Hannaa on joskus miesten toimesta kritisoitu siitä, että me ollaan niin innostuvaa sorttia. Mennään mukaan kaiken maailman koohotuksiin ja jos me jostain tykätään, niin tykätään sitten ihan kympillä. Ja ne meidän tykkäysaiheet saattaa olla joidenkin mielestä ihan nothing, ei minkään arvoisia.

Sitten toisaalta, elämä tällaisena töhönä on kyllä ihan kivaakin. Ei aina tartte olla ihan vimpan päälle. Voi vetäistä omalla tyylillä ja toivoa, että ympäristö pysyy perässä. Kunhan ei loukkaa ketään ja itsellä on kivaa, niin eikös silloin mene ihan hyvin?

Muutama vuosi takaperin oltiin kaveriporukalla viettämässä itsenäisyyspäivän pitkää viikonloppua Rukalla. Reissu oli sisällöltään varsin legendaarinen, ja siellä minä ja iso-Hoo tehtiin taas juuri sitä mitä meiltä voitiinkin odottaa.
Oltiin pakattu mukaan ihan omat after ski -kuteet ja niihin sitten sonnustauduttiin eräänä iltapäivänä mökillä. Rukan ykkösmesta Piste pullisteli rinteestä palanneita pääkaupunkilaispellejä kuudensadaneuron koretekseissään kun Kyllikit vyöryivät sisään. Muutama pää kyllä kääntyi, kun Hanna 70-luvun Ounasvaara-verkkareissaan ja Järvinen-pipossaan ja minä kuuskytluvun tikkitakissa ja Elämäntyönä tulevaisuus OAJ -talvipannassa purjehdittiin baaritiskille, siemailtiin minttukaakaot ja oltiin ihan coolina.  Kauan ei tarvinnut kahdestaan olla, vaan tämä underground-henkinen pukeutuminen selvästi teki vaikutuksen baarikansaan. Muut mirkut peakpefrormansseissaan jäi nuolemaan näppejään, kun minä ja H potkittiin rumimpia pörrääjiä ympäriltä pois.

Elämä on ihmisen parasta aikaa!

 

 

 

Onko ketään muuta ahdistanut tämä joulun aikaan kaupoissa pursuava sisustustilpehööripaljous? Kaikenlaista yhden joulun kestävää krääsää myydään pikkuhinnalla, muovia made in China. Olen aika pettynyt Ikeankin tämänvuotisiin joulukoristevalikoimiin, Tiinan kanssa ällisteltiin niitä ihmeellisiä oranssinkirjavia joulupalloja jotka näyttivät jo valmiiksi kakkoslaatuisilta. Kestävätkö edes yhtä joulua?  Pentikillä on paljon kauniita koristeita ja niissä laatukin on ihan ok, mutta valmistusmaa vetää myös tuonne kaukoidän suuntaan. Aarikalla taas on vuodesta toiseen ne samat koristeet, jotka kylläkin ovat sitten aikaa ja käyttöä kestäviä. Ja sen näkee myös hinnassa. Kotimaista laatua!

 

 

Meillä täällä Pälkäneellä on yksi ratkaisu koristepulmaan, jos siis haluaa ostaa muutakin kuin sitä tilpehööriosastoa. Kotimaista käsityötä, kaunista ja aikaa kestävää ja vielä aivan sopuhintaan! Kävin viime viikolla Nooran Puttiikissa joululahjaostoksilla ja hakemassa tilaamani tekstin keittiön seinälle. Mä en vaan koskaan ole syttynyt näille ulkomaankielisille sisustusteksteille mitä on ranskaksi ja englanniksi joka kaupassa. Kamalin sana on HOME. En laittaisi ikinä kotiini! Moni taas tykkää. Mulle sen pitää olla suomalaista, ja etenkin murresanat on kivoja. Niissä olisi pisnesideaa vaikka mihin, vaikka ne ei ehkä sitä kuuminta hottia pintatrendilehdissä olisikaan.

Meidän keittiössä on aika yksinkertainen värimaailma eikä juuri mitään sisustusmielessä sinne ripoteltua. En vain ole löytänyt sopivaa. Ruusperin emännän vääntämät rautalankatyöt kolahtivat kuitenkin kerrasta ja koristavatkin nyt kivasti keittiön seinää ja ikkunaa. Kysyin Nooralta, voisiko hän vääntää mulle sanan keittiö rautalangasta. Siitä tuli IHANA!  Tekstiä ajattelin ensin ikkunan päälle, mutta kotiin päästyäni keksin sille kolmekin hyvää paikkaa. Lopulta lieden vierus voitti, se suorastaan huusi kaveria itselleen. Punasävyinen sydän taas pääsi kaveriksi keittiön punaruutuisille verhoille. Vauvalahjaksi samalta ostosreissulta hankin pienen enkelin ja omaa takkiani pääsi koristamaan hauska tonttulakkikoru.

Puttiikkissa löytyy vaikka mitä kivaa jouluksi ja joulumuistamiseksi. Käy kurkkaamassa pientä ja persoonallista Spirraalin myymälää Pälkäneen keskustassa tai vieraile verkkokaupassa http://spirraali.valmiskauppa.fi/  vielä ehtii tontuntöihin…

 

Perinteet johdattavat jouluun. Saavat meidät virittäytymään oikealle taajuudelle ja aistimaan lähellä olevan juhlan.

Eilen pääsin nauttimaan tiernapoikaesityksestä, jossa soitto soi ja laulu raikasi upealla tavalla. Kuhmalahden miesviisikko on jo useamman vuoden ajan kiertänyt tiernapoikailemassa ympäri pitäjää. Ensimmäisen kerran näin heidän esityksensä kaksi vuotta sitten urheiluseuran pikkujouluissa. Jos oli minä vaikuttunut, sitä oli lapsiväkikin. Kuorokaverini Esko tunnetaan edelleen meidän tyttöjen keskuudessa paremmin Herodeksena kuin Eskona.
Ehkä ikimuistoisin tiernapoikaesitys nähtiin kuitenkin opettajien pikkujouluissa takavuosina. Kunnan rantasaunalla pidettyihin kemuihin piti jokaisen keksiä jotain ohjelmaa. Kollegani Pauliina ei todellakaan mennyt siitä missä aita on matalin, vaan veti koko tiernapoikaesityksen läpi yhden naisin voimin. Pauliina koikkelehti vuoroin knihtinä, vuoroin herodeksena ja me yleisössä yritettiin pysyä juonessa mukana sen mitä nauramiseltamme pystyttiin. Ihme, ettei Pauliina ole tajunnut lyödä upeaa esitystää rahaksi, siinä kohtaisi nimittäin laatu ja kustannustehokkuus mitä parhaimmalla tavalla!

Eikä tää Speedyn ja Sakun versiokaan huono ole…

 

http://youtu.be/Qr9AKaZhbYI

 

PERINTEISTÄ.

Joulussa ehkä ihanin juttu on perinteet. Toisaalta se on myös kamalinta. Toiset suorittavat niitä hampaat irvessä ja pakon sanelemina, toiset siksi kun aina niin on tehty. Toiset osaavat muokata perinteitä aikojen muuttuessa ja jättävät pois sellaiset joista ei juuri iloa tai hyvää mieltä liikene. Hirmu fiksua!
Lasten syntymän myötä joulut on menneet jotenkin ihan uusiksi. Kaikkea pitää katsella nyt eri kantilta ja miettiä tekemiset, tulemiset ja menemiset hyvinkin tarkkaan. Siis jos jotain haluaa saada aikaiseksi,  ylipäätään laittaa jotain joulua kotiin ja viettääkin sitä kotosalla. Mietiskelin eilen illalla, että mihinkähän näistä ryhmistä oikein kuulun. Mitä meidän jouluun kuuluu?

Joulunpyhät itsessään ovat sisältäneet viime vuosina aivan liikaa ramppaamista paikasta toiseen, ja olennaiseen keskittyminen on jäänyt taka-alalle. Kirja, suklaarasia ja sohvannurkka ovat joutuneet odottamaan Tapaninpäivän iltaa, ja lasten kanssa höntsiminen on vaihtunut kyläilyrumbaan. Kivaa sekin, mutta toisaalta miksi aina pitää kyläillä just jouluna kun on muuten koko vuosi aikaa. Sitähän voisi ajoittaa kyläilyt vaikka kolmelle eri adventtisunnuntaille glögin ja joulutorttujen äärelle? Haudoilla käynti aattona on kylläkin sellainen perinne, jota en ihan helpolla katkaise, vaan mieluummin jätän pois jotain muuta menoa.

Perinteisen jouluostosreissun Tampereelle olen jättänyt jo kaksi vuotta väliin. Enää minua ei näe lampsimassa Hämeenkadulla kauralyhde kainalossa vaan nyt maaseudun myyjäisissä on ymmärretty niiden valtava suosio! Kaupungin kaupat olen vaihtanut kotikunnan pikkuputiikkeihin ja sen mitä niistä ei saa, tilaan nettikaupasta.

Joulukoristeet tuovat ihanaa tunnelmaa kotiin, mutta kaikki pitää vaan ripustaa jonnekin kahden metrin korkeuteen ja vain särkymättömät pääsevät esille.  Rautajärven koulun myyjäisistä ostetuilla tontuilla lienee maailman vahvin parta, sillä niitä on kiskottu irti jo urakalla mutta yhä vain sitkeästi pysyvät. Kynttilöitä pystyy polttamaan klo 21.30 jälkeen, ja muuksi ajaksi ne nostetaan takan päälle. Muuten niistä on pureskeltu isoja paloja ja kynnellä raaputeltu kivat kuviot kylkeen.

Joulusiivous kuulostaa itsessään jo isolta vitsiltä, elämä kun tuntuu olevan yhtä siivousta aamusta puoleen yöhön. Eikä sillä kuitenkaan ole mitään vaikutusta muutaman tunnin kuluttua: samat lelut on raahattu olohuoneeseen, ulkovaatteita ja kenkiä ripoteltu pitkin poikin keskikerrosta ja koivuhalot kasattu puukorista takan eteen niin, että niistä se roska on kolisteltu karvalankamatolle ja hierottu fleecepusakan edustaan. Ikkunassa himmentimenä toimivat kivasti kymmenet kädenjäljet ja nenäkuviot, jotakin ruutua on myös nuoltu tyytyväisenä. Jostain sitä roskaa ja murua tulee ihan tolkuttomasti etenkin keittiöön. Että ehkä unohdan ne ajat, kun kävin läpi kaikki keittiön kaapit ja pesin ja putsasin oikein kunnolla. Vaikkei ne olleet edes omat, vaan äitykän keittiössä.

Joulukuusi on iso kysymysmerkki. Yleensä se on ollut iso ja runsaasti koristeltu, mutta kuinka sen käy nyt??? Koristeista vuosien saatossa kerätyt lasipallot saavat ainakin jäädä laatikkoon, samoin olkikoristeet ja karkkikepit. Isomummon aikaiset tontut ovat vähän siinä ja siinä, uskaltaako laittaa. Luultavasti meidän kuusi on tänä vuonna pieni ja punainen. Muovipalloja kun saa rauhassa pudotella ja pureksia, niitä löytyy pussillinen tuolta kaapin perältä. Kimallenauhan voinkin jo nähdä vilistävän ympäri taloa pienen miehen juostessa kiljuen sen kanssa eestaas.

Joulumyyjäisiin osallistuminen jäi meidän Kyllikkiryhmältä tänä vuonna väliin, ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa tehdä mitään mitä myydä. No, johan sitä parinkymmentä vuotta putkeen on tiskin takana oltukin, ja vieroitusoireet nyt sitten sen mukaiset. Myyjäishulluus neljännessä polvessa on kuulkaas kova juttu! Keskitymmekin nyt kiertelemään myyjäisiä eri puolella pitäjää ja nauttimaan siitä, mitä muut ovat saaneet aikaiseksi. Ensi vuonna lienee sama kaava…

Syömispuolella meillä on ollutkin enemmän niitä perinteitä, mutta niitäkin on vuosien saatossa karsittu. Kovasti ihmetyttää se tolkuton ruuan ja herkkujen määrä mikä pitäisi jouluksi valmistaa, kuka ne kaikki syö? Ja vaikka syöjiä löytyisi niin kokkailuaikaa ei. Paitsi yöllä. Ja miksi pitäisi ihan hulluna vetää suklaata kaikissa sen eri muodoissa? Mieluummin vedän tasaista tahtia koko vuoden kuin muutaman päivän kaksin käsin ihan överit.

Taitaa olla parasta, että tänä jouluna annan perinteiden olla, ja katson millaiseksi tämä joulu itsekseen muovautuu. Olkoon siinä sitten tulevien joulujen perinteiden siemenet joista muovataan meidän ikiomat joulujutut. Ilman stressiä.  Marttojen neuvoilla mennään: älä siivoa komeroita ellet aio viettää joulua siellä! Toisaalta siinä olisi ideaa, yhden komeron siivoaminen on paljon pienempi juttu kuin ison kolmikerroksisen  talon. Koko perheen ahtautuessa vaatekomeron hämärään järsimään kinkkua adventtikynttelikön loisteessa voisi sekin olla ihan ikimuistoinen juttu. Perinneainesta?

Oli miten oli ja tuli mitä tuli, nyt taidan kuitenkin mennä keittämään perinteiset Pentikin Joulukahvit ja laittaa perinteisen Karvakuonot joulumielellä -levyn soimaan. Jotkut perinteet vaan eivät muutu. TIP TAP!

Etsiskelin tätä joulukalenteria varten vintistä erästä kuvaa. Albumien keskeltä osui käsiini musta kansio, jonka olemassaolon olin täysin unohtanut. Se oli valokuvaus-portfolioni reilun kymmenen vuoden takaa.

Niin, olin parikymppisenä innokas valokuvaaja. Olin saanut lukiossa isältä vanhan (siis tosi vanhan) Nikonin EM:n ja hankkinut siihen laajakulmaobjektiivin ja jotain muitakin lisävarusteita. Lukion remontti ja sitä myöten uudet pimiötilat valmistuivat parahiksi kun vietin abivuottani ja oli itsestään selvää, että suoritan kuvataiteesta lukiodiplomin, joka silloin tuli uutena taideaineisiin.
Kuvasin mustavalkosarjan kotipaikastani Halkomäestä ja kokosin kuvista ja paikan historiasta kuvia ja tekstiä yhdistelevän teoksen. Meitä oli lukiossa muutaman innokkaan valokuvaajan porukka, muun muassa Pertun, Outin ja Rikun kanssa vietimme aikaa pimiössä ja kävimme muutaman kerran valokuvauskurssillakin. Itse harkitsin tosissani valokuvauksen ammattilaiseksi pyrkimistä.
Todellinen lottovoitto oli, kun sain ystävältäni hänen vanhat pimiövehkeensä ja pystytin oman pimiön kotiin varastoon. Siellä saatoin rauhassa vedostella kuvia ja timprata harrastuksen parissa. Pimiössä työskentely on muuten oudon hypnoottista. Ajan ja paikan taju katoaa täysin. Siellä voi viettää tunteja, jotka tuntuvat hujaukselta.

Kaikki eivät olleet harrastuksestani ihan yhtä innoissaan kuin minä. Rakas siskoni joutui nimittäin visioideni vuoksi aika koville. Hän joutui olemaan mallina ja toteuttamaan kaikki villeimmätkin päähänpistoni.

Ensimmäinen yhteinen fotosessio toteutettiin marraskuussa meidän kotimäessä. Virittelin roikan avulla pari halogeenivaloa metsään ja Hannan piti koikkelehtia siellä sellainen mokkahame ja mokkaliivi päällä, sulkia tukassa. Paljain jaloin tietysti. Oli kuulemma aika kylmä.
Kuvista tuli kaikessa intiaanihenkisyydessään aika kivoja ja tunnelmallisia.

Yritin viritellä myös sisälle jonkinlaista studiota, tosin aika heikolla menestyksellä. Vaatekaapin oveen viritetty vanha verho ja mallia päin osoittava lukulamppu eivät olleet ehkä kaikkein professionaalisinta meininkiä, mutta oli meillä hauskaakin. Jos Hanna ei suostunut nauramaan kuvissa vapautuneesti, mulla oli taktiikkana joko röyhtäistä tai pieraista. Kyllä alkoi hymy irrota!!!

Yhtenä kesäiltana katselin läheisellä suolla kukkivaa tupasvillamerta ja totesin, että sehän olisi loistava kuvauspaikka. Kun Hanna kotiutui myöhään illalla kotiin pakotin sen taas orjakseni ja otettiin yhdessä suunta suolle. No, siellä suolla oli meidän kahden lisäksi noin kuusi miljoonaa hyttystä. Siellä Hanna sitten tarpoi Nanson kesämekko päällä suoveden tursutessa paljaiden varpaiden välistä ja hyttysten tikatessa kankkua turpeaksi. Mullahan ei ollut anorakissa, saappaissa ja pitkissä housuissa mitään hätää. Muistan siskoni olleen vähän katkerana tuosta reissusta, viimeistään ainakin siinä vaiheessa kun paljastui, että yksikään noista session kuvista ei onnistunut…

Yhteisellä Kosin reissulla herättiin ennen kuin kreikkalaiset kukot ehtivät kiekaista, Hanna polski rantavedessä ja minä kuvasin. Suomessa Sappeentiellä aiheutettiin melkein liikenneonnettomuus, kun motoristi jäi tuijottamaan niityllä alusvaatteisillaan hypähtelevää Hannaa. Legendaarinen oli myös Marttilan haassa pidetty Hippi puussa -kuvaussessio. Eikä unohdeta Maitolaiturin Kyllikkien ensimmäisiä promokuvia Tampereelta Kyllikinraitilta. Silloin tosin minäkin jouduin kameran eteen, eikä se ollut yhtään niin kivaa.

Yhdet onnistuneimmat kuvat otin kaukana pohjoisessa. Hanna opiskeli silloin Lapin yliopistossa ja minä kolkuttelin sinne junalla yhdellä hiihtolomalla. Olin jo etukäteen varoittanut, että otan kameran mukaan ja haluan tallentaa vähän Lapin tunnelmaa filmille. Ounasjoen rannassa oli pakkasta melkein 30 astetta. Silloin oli mallin lisäksi kovilla kuvaaja ja kamerakin! Kyllä maistui rommitee sen jälkeen. (Onneksi Samppa Lajunen veti samana päivänä maailmanmestaruuden yhdistetyssä, niin meillä oli hyvä syy juoda mitaliteet kerran jos toisenkin)

Nykyään valokuvaus on enemmän sellaisia tilanneräpsyjä. Digiaika antaa paljon anteeksi ja kuvia tulee lauottua sarjatulella sen enempää miettimättä. Viime aikoina mulle onkin tullut vähän ikävä filmiaikaa. Sitä, että jokainen ruutu oli merkityksellinen ja kuvaamista täytyi pohtia pitkään ja hartaasti. Siinä oli enemmän jonkinlaista läsnäoloa kuin nykyään. En syty sille, että jopa luontokuvatkin käsitellään pitkälti kuvankäsittelyohjelmalla. Aidon ja lavastetun raja on häilymässä koko ajan enemmän ja enemmän.
Rakas vanha sotaratsuni Nikon on edelleen toimintakuntoinen ja tallessa vintillä harrastushuoneessa. Pimiövehkeetkin ovat olemassa. Vähän kutkuttaisi…olisiko lähivuosina jo aikaa vaikka joku kesä viritellä vanha harrastus henkiin.
Hanna, are you ready!?

 

Korppunaama? Näin talvisaikaan karmea kiristys nassukassa, niin että korviakin vetää takaraivolle ja poskissa pingottaa? Jep. Tuttu tunne!

Tammikuussa olen jo siinä vaiheessa että silmänympärystät punoittavat rohtuneina ja habitus muistuttaa pandakarhua. Kaikkea olen kokeillut, kosmetologien purnukat ja parhaiksi mainostetut ihonhoitotuotteet mitä näitä nyt ikinä on. Eikä mitään tehoa! Alkusyksystä törmäsin ihan Citymarketissa Lumenen hyllyn uutuustuotteisiin, tai ainakin mulle olivat ihan uusia, ja siellä silmiini osui pieni pullo. Ravitseva Tehohoito. Sisältö oli kahdessa kerroksessa ja houkuttelevan väristä. Tuoksu miedon ihana. Tein pikaisen ostopäätöksen, syteen tai saveen.

Päivääkään en ole katunut! Ihan loistotuote!!! Aloitin viikon tehokuurilla, joka ilta öljyä yövoiteen alle. Erityisen mielellään saunalämpimälle iholle. Käsittämätön muutos tapahtui jo tuossa viikossa, ja sen jälkeen olen käyttänyt joka toinen ilta. Ikinä ei ole iho ollut näin mukavan tuntuinen, ei kiristä eikä hilseile.

 

Luukusta 14 löytyy siis Kyllikeille perin harvinainen juttu:

kauneudenhoitovinkki! (Oooooh!)

Jos piparinleivontastressin uuvuttama nassu näyttää harmaalta ja elottomalta niin tässäpä vinkkiä. Kohta on säikettä mopin varteen ja niin samettinen nassukka! Eihän sitä kukaan halua vuoden suurimman juhlan aikaan muistuttaa kuivattua kanelikorppua…

Pahoittelen vajaata pulloa…olen lutrannut sitä aika ahkerasti!