Meille nykyihmisille joulu on kai vuoden stressaavinta aikaa? Vai miten on? Ja mistä se stressi ja kiire sitten syntyy? No, omalla kohdalla kalenteri täyttyy aika nopeasti kaikenmaailman joulujuhlista ja joulujuoksuista, mutta muuten joulu ei pääse ottamaan niskalenkkiä. Aina se on tullut, stressasi tai ei.

Ehkä yksi rakkaimmista keittokirjoista on aikanaan synttärilahjaksi saamani Isomummin keittiö. Tämä Kai Linnilän ja Hanna Pukkilan toimittama kirja perustuu Elsa Helmisen ruokavuoteen 1896. Elsa on pitänyt 34-vuotiaana päiväkirjaa ja kertoillut elämästään Kosken kartanon osapäiväisenä taloudenhoitajana. Elsalla on mies Anselmi, joka toimii samassa kartanossa metsänvartijana. Pariskunnalla on kaksi lasta, 10-vuotias Sylvi ja 6-vuotias Saima.

Elsan touhuja seuratessa nykymaailman ”kiireet” voi asettaa ihan uuteen mittapuuhun. Meidän nykyihmisten aika kuluu johonkin muuhun kuin reilut 100 vuotta sitten. Tässä muutamia otteita Elsan joulunajan päiväkirjamerkinnöistä:

18.11. Viikonvaihteessa näkyi iltaisin kirkkaalla taivaalla paljon lentotähtiä, olemme niitä tyttöjen kanssa katselleet. Alkuviikon olen kehrännyt lankoja. Tänään on pyryinen päivä, lunta on tullut aamuyöstä asti pohjoistuulen mukana.

24.11. Eilen teurastettiin kaksi sikaa kartanossa. Olin taas verta vispaamassa. Tänään miehet paloittelivat lihat ja laitoimme kinkut suolaan joulua varten. Kylkilihoista teimme kylkirullia ja possumakkaraa.
Sylvi sai talvikenkänsä hajalle, vein ne naapuriin Lundin Tuomakselle korjattavaksi. Hän on hyvä suutari ja tekee huolellisen työn. Kotona laitoin maksapihvejä.

27.11. Eilen aloitimme kartanossa saippuan keiton. Tänään menen tekemään työn loppuun. Ensi viikolla oli tarkoitus tehdä piikojen kanssa kynttilöitä.

4.12. Olemme tyttöjen kanssa panneet alulle joulun ajan töitä. Toissapäivänä aloitimme ison himmelin kokoamisen. Sen tekeminen on hidasta. Sylvistä on jo apua, hän osaa tehdä kuutioita. Saimakin on askarrellut rusetteja ja paperitähtiä koristeeksi. Olen hiljalleen kutonut tytöille villatakkeja joululahjaksi. Työ on aikaa vievää, koska voin tehdä sitä ainoastaan iltaisin, kun tytöt ovat jo nukkumassa. Ne ovat jo aika pitkällä, saan ne kyllä jouluksi kuntoon.

7.12. Vaikka päivät ovat pimeitä, olemme piikojen kanssa siivonneet ja pölyttäneet kartanon huoneet sekä lämmittäneet niitä. Väentuvan saavat piiat siivota vähän lähempänä joulua, miehet sen ehtivät vielä sotkemaan. Teimme kartanossa silakkalaatikkoa, vein sitä kotiinkin. Myös kuivatut hauet laitoimme likoamaan lipeäkalaa varten.

11.12. On pimeää ja lauhaa, sumuista. Tytöt tekivät oljista kauniita ja hauskoja koristeita joulupuuta varten. Tänään tein piparkakkutaikinan, jonka leivomme yhdessä huomenna.

17.12. Anselmi lähti kaupunkiin Helsinkiin. Hän käy asioilla, on kaksi yötä kaupungissa ja tulee takaisin isännän ja Yngve-herran kanssa, jotka tulevat joulunviettoon Helsingistä junalla. Pyysin Anselmia tuomaan sokeria, rusinoita ja kuivattuja hedelmiä sekä siian, savustetun tai tuoreen, jos löytää. Olen kotona siivonnut ja vaihtanut verhoja. Lattioille laitan vielä puhtaat matot. Leivoin myös limppuja.

23.12. Yngve-herra kävi tuomassa tytöille lahjat, joita hän oli kaupungista tuonut mukanaan. Sylville hän toi kirjan Pikku Simon seikkailut jouluiltana ja Saimalle pienen nuken, jonka silmät sulkeutuvat. Sylvi katseli nukkea kyllä sen näköisenä, että hänkin olisi sellaisen halunnut. Olen tehnyt laatikoita kyllästymiseen asti, niin kartanossa kuin kotona. Huomenaamulla on vihdoin jouluaatto ja herkullisen riisipuuron aika.

 (Lähde: Isomummin keittiö, Elsa Helmisen ruokavuosi 1896. Toim. Kai Linnilä ja Hanna Pukkila)

Mitä piditte Elsan ”blogimerkinnöitä”? Löytyikö yhteneväisyyksiä omaan jouluajan kalenteriin? Kuinka moni tekee vielä lipeäkalaa itse? (tai edes syö sitä?).
Lämminhenkinen vuosi Elsan perheen parissa on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Reseptit on muutettu niin, että nykyaikanakin voi niitä valmistaa. Valikoimaa löytyy aina liuskaloorasta sianpääsylttyyn asti.
 

Nyt kun glögipataa on huolella hämmennelty siellä sähkökatkojen pimentämillä sähköliesillä, voidaan olettaa, ettei se alkoholi mihinkään siitä juomasta haihtunut! Vaikka oli tarkoitus!  No, ei se mitään. Posket punoittaen pimeässä huushollissa on mukava muistella vaikka menneitä hyviä aikoja. Ja jos ei ole mitä muistella, tai ei yksinkertaisesti muista mitään, voi aina lukea täältä Joulukalenterista Kyllikkien muisteloita. Siis jos ne sähköt on jo tulleet takaisin! Kakkosluukusta pompsahtaa nimittäin esiin nostalginen jouluruno!

 

Aikamatka vie mukanaan Luopioisten yläasteelle ja vuoteen 1991. Ihan toiselle vuosituhennelle siis!

Äidinkielen tunnilla on aiheena runot. Vankan opettajavetoisen pohjustuksen jälkeen luokka rustaa vakavin ilmein omia hengentuotoksiaan paperille. Kaksoistunti lähenee loppuaan. Oman lukuvuoron lähestyessä itse kukin miettii omien tuntojensa julkituomisen tuskaa. On vähän herkkä ja vakava meininki. Lopulta lukuvuoroon tulee ystäväni Janne. Hän lukee reippain ottein kirjoittamansa runon:

 

Tonttu kurkkii puhelinkopista
sillä on varpaat jäässä.
Sillä on punaiset sukat
ja villapipo päässä.


Seuraa kikatusta ja käkätystä. Hieno runo! Ei ehkä syvällisyydessään tavoittanut opettajan odotuksia, mutta siitä viis! Opettaja-Olgaakin naurattaa.

Siinä tilanteessa ei Janne varmasti arvannut, että runosta tuli minulle maailman rakkain jouluruno. Se on ainoa jonka muistan ulkoa, ja jonka kirjoitan korttiin aina silloin, kun en tiedä mitä muuta kirjoittaisin. Ja aina se saa yhtä hyvälle mielelle. Siinä on samaan aikaan jotain suloista ja höveliä. Niin kuin Jannessakin! Se on todellinen aikansa lapsi! Muistan elävästi sen hetken äidinkielentunnilta, ihmisten ilmeet, eleet äänenpainot ja tunnelman! Hymyilyttää väkisinkin!

Parhaita joulumuistoja ei tehdä isolla rahalla. Niistä suurin osa syntyy kuin huomaamatta, ja myöhemmin toteamme kantavamme niitä lämmöllä ajatuksissamme mukana.
Janne ei, luojan kiitos, ole rekisteröinyt tekijänoikeuksia tähän taiteelliseen joulupläjäykseensä, vaan aion jatkossakin hyväksikäyttää hänen aikaansaannostaan. Kun peruskoulun opintie aikanaan päättyi toukokuussa 1992, löysin luokan roskiksesta Jannen äidinkielen vihkon. Siellä oli kaikkien huipputarinoiden joukossa myös tämä jouluruno!

Tänään pompsahtaa eetteriin Kyllikkien historian ensimmäinen joulukalenteri. Varttuneimmat seuraajat ehkä muistavat jo legendaarisen marraskalenterin parin vuoden takaa. Samalla kaavalla mennään: pilke silmäkulmassa halki pimeyden ja adventtisohjon!

Joulukalenterin luukuista löytyy seuraavien 23 päivän aikana runoja, reseptejä, kirjavinkkausta, musiikkia ja ei-niin-materialistisia joululahjaideoita. Myös Kyllikkien joulumuistelot saanevat osansa tässä julkanlenderissa!
Tiivistetysti: Kyllikkien matkassa joulu ei muodostu paniikinomaiseksi pakkopullaksi eikä taivaallista täydellisyyttä hipovaksi suorittamiseksi. Meidän joulu tulee olemaan perinteistä vihreää ja punaista: toisin sanoen oikein junttijoulujen junttijoulu.

Joko mainospuheet riittävät?!? Olisiko aika katsastaa ensimmäinen luukku!?

(Rumpujen pärinää……)

Ja ensimmäisestä luukusta paljastuu resepti omatekoiseen glögiin (terästetty versio, tietty)

 

PUNAVIINIGLÖGI

4 dl mustaherukkamehua
1 l vettä
2 dl sokeria
1 kanelitanko
8 neilikkaa
8 kokonaista kardemummaa
1 plo (0,75l) punaviiniä

Keitä mehua, vettä, sokeria ja mausteita noin 5 minuuttia. Siivilöi mausteet pois. Lisää mehuun viini ja kuumenna, mutta älä keitä enää. (Jos tykkään tujummasta, niin pistä mehua ja vettä vain puolet ohjeessa mainitusta määrästä).

Nauti hyvässä seurassa (paremman puutteessa huonokin kelpaa) pipareiden kera. Piparit kannattaa sitten  antaa lasten leipoa ja koristella. Tyydy siihen, että teidän taloudesta ei ikinä tulla näkemään juttua missään lifestyle-henkisessä joululehdessä. Olo kevenee kummasti!

Välillä ihmisen täytyy tehdä kurjiakin juttuja, voi kökkö! 

Komia puinen lipasto, kolmella laatikolla. Toimii kuin unelma, väri ajaton beige (sama kuin Kyllikkien -84 vuosimallin Fiestassa).

Arkistojen kätköissä on erinnäinen kasa erinnäisiä vanhoja huonekaluja sun muuta arjen aarrekertymää. Nyt tuli hallitukselta komento hankkiutua niistä eroon. Koska osan olen jo pariin otteeseen kantanut salaa pois polttokasasta ja perustellut sillä, että kyllä niille vielä käyttöä löytyy, niin ehkä joudun myöntämään ettei sitä käyttöä ole. Ihan just nyt. Tai tarkemmin sanottuna ei ole aikaa muokkailla niitä meidän tarpeisiin sopivaksi. Aikahan tunnetusti nauttii tavaran, mutta sitä ei kuulemma enää jäädä odottelemaan. Ja koska en halua näitä aivan käyttökelpoisia mööpeeleitä sun muita aarteitani pistää roviolle, niin ajattelin laittaa tänne plokin puolelle pystyyn pikku kirppiksen. Josko just sun luotasi löytyisi uusi koti jollekin?! Mitään pohjahintoja en näille laita, sähköpostin kautta eniten tarjonnut tai parhaat perustelut haluamiselleen esittänyt saa viedä mukanaan. Tarjouksia otetaan vastaan itsenäisyyspäivään asti, eli näitähän voi sitten vaikka kätevästi paketoida pukinkonttiin jollekin entisöinti-/maalausintoiselle tyypille! Tavarat sijaitsevat pääosin Pälkäneellä, Kankaanmaan keskittymässä, joitakin aarteita on Aitoossa. Jos olet kiinnostunut tai haluat lisätietoja jostakin erityisestä yksilöstä niin laita sähköpostia kyllikit@luukku.com Kuvathan ovat itsessään tosi surkeita, PAHOITTELEN, mutta parempiakaan en saa kun kaikki tavarat on vaivalla laitettu muutama vuosi sitten säilytykseen, osa korkeallekin.

Kirppiksen toinen osa tulossa plokiin vielä lähipäivinä.

 

 

Annalan talon ikkunoille oli jo nostettu joulukyntteliköt. Pakkanen oli jäädyttänyt pihalammen luistinradaksi. Ilmassa höytyili kevyitä lumihiutaleita. Taivas oli pehmeällä tavalla harmaa. Joutsenet lensivät pään yli kohti lämpimämpää. Kasvit olivat saaneet sokerikuorrutteen ylleen ja ojan pinnasta tullut mosaiikki.

Lenkkeilin ja katselin kaikkea akvarellimaalarin silmin. Tuohon laittaisin vähän sinistä, tuohon ruskeaa, tuonne häivähdys tummaa punaista ja okraa. Maalasin marraskuisen maiseman mieleeni.

 

 

 

Nyt kun mies ja mukulat ovat hetken poissa nurkista, voin kuvitella mielessäni, millaista olisi elämä sinkkuna. Sinänsä sinkkuudessa ei ole mitään tavoiteltavaa, kyllä minä arvostan perhettäni kovasti. Enkä haluaisi missään nimessä takaisin sen parikymppisen Tiinan saappaisiin, joka joutui kuuntelemaan ties millaisia iskuyrityksiä (kuten Rovaniemellä baarissa eräs nuorukainen avasi pelin: ”Haluatko sä että mä puhun sulle rivoja vai avohakkuista?”) No, ymmärrätte varmaan…

Olishan siinä sinkkuelämässä tietysti puolensakin. Havahduin tilanteeseeni lauantaina yksin Prismassa.
En joutunut epätoivoisena kaivamaan kassista kolikkoa kärrypanttiin, vaan otin pelkän korin. Ihan sellaisen kädessä heiluteltavan, ei edes mikään vetokorimalli. Sitten käyskentelin lehtihyllyille ja mietin, ottaisiko sitä jotain kivaa luettavaa itselle. Valitsin jouluhenkisen ruotsalaisen sisustuslehden, sillä ruotsalaisuus vaikuttaa aina niin paljon sivistyneemmältä.
Astiahyllyjen välissä vietin pitkän tovin haaveillen uudesta juhla-astiastosta (meillä kun niitä juhlia onkin niin usein…). Olisiko se Arabian Lumi vai jotain muuta?
Kukkatiskistä nappasin mukaani kimpun tulipunaisia ruusuja. Leipäosastolta koriini päätyi patonki, koska se näyttää ostoskassista töröttäessään aina niin mukavalta. Maitohyllyillä en saanut viikottaista punttitreeniä, joka tulee kun lastaa viikon maito- ja piimätölkit kärryyn, vaan mukaan riitti vain kahvimaidoksi tarvittava määrä. Karkkihyllyiltä nappasin vailla mitään omantunnontuskaa sekä suklaalevyn, irtokarkkipussin että  salmiakkia.

Voi sitä ostosreissun keveyttä ja kiireettömyyttä!

Sinkkuelämällä on kääntöpuolensakin. Puut täytyy kantaa joka päivä itse. Pellettikattila vinkuu vikailmoitusta heti kun mies on napapiirin pohjoispuolella. Karkit on syöty viikonlopun aikana ikävään. Siitä seuraa morkkis ja huono olo. Ja kaiken huipuksi jääkaappi ammottaa tyhjyyttään, eikä leikkokukista ja ruotsalaisesta sisustuslehdestä ole oikein vatsaa täyttämään.

Että tulkaa ny jo kotio sieltä, en mää osaa olla!

 Ohjeellinen selviytymispakkaus sinkkuviikonloppuun. Siis viikkoon.

Joskus sitä on vaan niin hyvä olo, että siitä on pakko kirjoittaa tänne plokinkin puolelle.

Pidemmän aikaa tässä olen itsekseni pohtinut tätä maailman menoa ja tuntenut suurta ahdistusta siitä mitä silmien eteen otsikkoina ja uutislähetyksinä leviää. Television, netin ja lehtien perusteella tuntuu, että maailma on täynnä vain kaikkea kamalaa, sotia, nälänhätää, ihmiskauppaa, julmuutta, pahuutta, vihaa, kostoa. Tämä pieni Suomikin. Täällä tapetaan taukoamatta joku jossain päin, murhataan, raiskataan, hakataan tai heitteillejätetään jokaisen päivän lööpeissä ja skuupeissa. Välillä saatan olla viikonkin, etten avaa Aamulehteä, radiota, nettilehtiä tai katso uutislähetyksiä. En vaan jaksa. Se tapa miten ne kamalat asiat levitetään meidän kauhisteltavaksi on äärimmäisen kuluttava. Hyvä jos yhden kerran pystyin kuuntelemaan, miten pieni tyttö tapettiin kerrostalossa isänsä ja äitipuolensa toimesta. Tai miten nuori nainen joukkoraiskattiin metalliputkella hengiltä Intiassa. Tai miten paloittelusurman tekijä oli hankkiutunut eroon ruumiista. Näitä asioita jauhetaan välillä pienimpiäkin yksityiskohtia myöten kaikkien lastenkin! korville joka ikisessä päivän uutislähetyksessä radiossa ja telkkarissa. Netissä ja lehdissä uutisotsikot kirkuvat karmeat totuudet jokaisen silmien eteen. Päivästä toiseen. Oikeudenkäynnistä toiseen. Eikä niitä tahdo päästä pakoon millään. Tieto lisää tuskaa, ja kyllä, haluan tietää missä mennään, mutta en kestä sitä mässäilyä. En vaan jaksa.
Jos uutisotsikoiden perusteella muodostaisin mielikuvan Suomen meiningistä ja suomalaisista, niin tuntuu kuin pahuus olisi jokin tämän ajan muoti-ilmiö. Ihmisiä otetaan hengiltä tosta noin vaan. Ja mitä kamalammilla tavoilla. Ja yhä vain nuorempia. Eikä pahuus ylety vain ihmisiin, vaan myös eläimiin. Viattomien luontokappaleiden kärsimysten aiheuttaminen raivostuttaa ja ahdistaa minua ihan siinä missä ihmistenkin. Usein sitä mietinkin; mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Lauantaina tapahtui jotain. Kävin akupunktiohoidossa. Olin reilun tunnin ajan paikassa, joka oli täynnä käsittämätöntä hyvää energiaa. Hyviä ihmisiä. Hauskoja, suloisia, veikeitä. Niitä, jotka haluavat hyvää. Jotka ovat lämpimiä ja läsnäolevia. Jotka antavat toivoa paremmasta. Vaihtavat vauvan vaipat ja vaatekerrat kuin omalleen, viihdyttävät pientä vieraassa paikassa. Pyytämättä. Antavat kehuja ilman ihmeempiä ansioita ja täyttävät läsnäolollaan koko huoneen. Sitä on vaikea edes kuvailla sanoin. Kaikkien karmeiden Kotkan tappo-otsikoiden ahdistuksen yli löi sellainen hyvän olon hyökyaalto. Tänään jäin sitä oikein miettimään miksi olo on rätti väsynyt mutta silti kuitenkin jossain syvällä sisimmässä  suunnattoman energinen. Se on se eilisen energia. Hyvät ihmiset. Ihanat ihmiset. Hyvä ruokkii hyvää. Seura tekee kaltaisekseen.

Minäkin vietän aikaa lähinnä yksinäni täällä kotinurkissa arjen askareita pyöritellen, ja toisinaan elämä kutistuu aika pieneksi. Väsyttäväksikin. Maailmakin kutistuu. Parasta valohoitoa tähän marraskuun maagiseen hämärään ovat ihmiset. Juuri ne ihanat sellaiset!  Sitä valoa ja voimaa ei voita yksikään lamppu!

 

Monesti blogeissa pahoitellaan sitä, jos on jouduttu käyttämään päivityksessä kännykällä otettuja kuvia. Mielestäni aivan turhaan: juuri ne pikaiset räpsyt ovat mun mielestä tätä oikeaa elämää. En itse kaipaa niinkään viimeiseen aukkoon ja suljinaikaan asti hiottuja kuvia blogeihin, vaan enemmän mua kiinnostaa eletty elämä.

Kännykässä oleva kamera on aiheuttanut sen, että harvoin tulee enää raahattua järkkäriä mukana. Puhelin on lähes aina käden ulottuvilla ja sillä tulee räpsittyä kuvia monesti. Ei ehkä nyt ihan päivittäin, mutta joka viikko kuitenkin. Puhelimen muistikortille onkin tallentunut mun elämä talvesta 2009 asti ja sitä selailemalla saa aika hyvän käsityksen siitä, mitä on tullut tehtyä. Arvatkaa muuten, meinasiko sydän pysähtyä kesällä, kun huomasin hukanneeni puhelimeni marjareissulla suon reunaan? Ei mua harmittanut puhelimeen käytetty raha eikä kavereiden puhelinnumeroiden katoaminen, vaan juurikin se, että siinä menisi sitten samalla kaikki rakkaat kuvat, joita en ollut siirtänyt tietokoneelle. ONNEKSI puhelin löytyi pusikosta kuin ihmeen kaupalla ja kippas kappas jo eilen muistin jopa siirtää kuvat tälle koneelle (vielä täytyis kopioida ne ulkoiselle kovalevylle, jos tää ikivanha kannettava sattuu hajoamaan).

Kuvien joukossa on monta helmeä, mutta nämä kolme kuvaa viime kesäiseltä mökkireissulta ovat varmaan yhdet rakkaimmista. Tiedät kai tunteen, kun on ollut sellainen lämmin kesäpäivä joka vähitellen muuttuu illaksi. Iho saunasta ja uimisesta raikas, hyvää ruokaa syöty, lasi viiniä juotu. Maisema rauhoittuu ja äänet hiljenevät, pimeys laskeutuu kuin pehmeä kangas kaiken ylle. Oi, tuohon fiilikseen pääsen vieläkin, vaikka ulkona on tällä hetkellä marraskuu pahimmillaan.

ps. Pariisin Kevät ja biisi Kesäyö – tykkään!

 

Eilinen oli vähän rivakamman puhurin päivä ja sen kunniaksi Halkomäessäkin vietettiin ekologista elämää kynttilän valossa hissutellen. Ei hassumpaa. Tekee hyvää ihmiselle mutta ei pakastimelle aika ajoin!
Poikkeustilapäivälle oli onneksi jotain ohjelmaakin. Kyllikkien Äiti-ihminen oli järjestänyt muovikippojen myyntikutsut sopivasti juuri iltapäivä neljäksi, kun illan hämärä teki laskeutumisharjoituksia tienoolle. Jokaisellahan pitäisi kuulemma olla perhetuttuna ainakin lääkäri, juristi ja pankinjohtaja. Mä lisäisin tähän listaan myös Tupperwarekonsulentin. Meilläpä on sellainen, rakas ystävämme Lispe, joka on paremmin tunnettu ihan vaan Kuningattarena. Kutsuvieraat saapuivat kukin tavallaan autolla tai otsalamppujen valokiilassa  säntillisesti neljäksi. Puhelin ei piipannut ainuttakaan Onko Tupperit peruttu? -viestiä. Tää on täällä meillä maalla niin tavallista: sähköt poikki, vesi poikki. Onneksi kääretorttu oli leivottu jo edellisenä päivänä ja glögi lämpesi kätevästi puuliedellä. Suolaiset tarjottavat jäivät vähän vähemmälle eikä kukaan halunnut paistaa nakkeja takassa vaikka mahdollisuutta tarjottiin. Kutsut menivät hyvin, kynttilöiden, mäklaittien ja otsalamppujen valossa nähtiin Lispen aina niin viihdyttävä ja hulvaton kipposhow, ja tilauskaavakkeitakin täytettiin ahkerasti. Nyt sitten jännitellään että mitä tuli tilattua!  Mutta kaiken kaikkiaan taas tuli todistettua, etteivät myterit ja myllerrykset juuri vaikuta elämään täällä takametsissä. Show must go on ja sillai.

 

 

 

 

 

Heti aluksi todettakoon, että tässä jutussa pitäisi olla mukana ehdottomasti myös äänet, tuoksu ja lämpö!

Kangasalan Lepokodin ovella tulvahti meitä vastaan tänään nimittäin hurmaava vohveleiden ja kahvin tuoksu. Jo ulkokuistilla saimme toivotta bonjour kahdelle viehättävälle nuorelle neidolle, jotka ohjasivat meidät sisään kansainvälisen ravintolapäivän kunniaksi järjestetyn vohvelikahvilan tunnelmaan.

Vohvelikahvilan järjestelyiden takana olivat Kangasalan Pitkäjärven ja Pikkolan koulun ranskankielen valinnaisryhmien oppilaat. He keräsivät tempauksellaan rahaa ensi keväänä toteutuvaa leirikouluaan varten.
Ja kuulkaas, nämä leirikoululaiset eivät tyytyneet mihinkään tavanomaiseen! Ensinnäkin myyjät ja muu henkilökunta olivat pukeutuneet ranskalaisnäytelmien henkeen viimeistä piirtoa myöten.

Palvelua sai suomeksi tai ranskaksi ja myös kahvilan opasteet oli kirjoitettu molemmilla kielillä. Lepokoti sinänsä ympäristönä antoi loistavat puitteet kahvilalle.

Vohveleiden täytteet oli suunnitellut huippukokki Arto Rastas. Suolaiseksi täytteeksi sai valita joko savukinkkutäytteen tai aurinkokuivattutomaatti-vuohenjuusto-tahnan (luonnollisesti maistoin molempia). Makea vaihtoehto oli kirsikoita ja kermavaahtoa tai metsämarjoja ja kermavaahtoa. Trés bon!

Kahvittelun lomassa oppilaat kertoivat tarinoita itsestään, eli ranskaksi esittelivät ”roolihahmonsa”. Lisäksi saimme kuulla upean musiikkiesityksen.

Oppilaat pääsevät ensi keväänä viettämään 10 päivää Pariisissa, Nizzassa ja Etelä-Ranskassa sijaitsevassa ystävyyskoulussa. Tällaista toimintaa tukee kyllä erittäin mielellään! Uskon, että leirikoulu motivoi nuoria sekä ennen että jälkeen matkan. Ei muuta kuin bon vacance!