En ole koskaan ollut aamuihminen. Paitsi nykyään. Aamu on ihmisen parasta aikaa.
Tänään herätyskello eli kännykkä soitti kello 6.45. Siitä sitten reippaasti ylös ja kahvia keittämään. Lapset vielä unessa, joten sai olla ihan rauhassa.

Joskus en syönyt lainkaan aamupalaa. Nyt sellainen ajatus hirvittää. Aamupalasta on tullut yllättävän tärkeä. Se mitä aamulla syö, ratkaisee paljon, millainen päivä on tulossa.

Tänään aamupala koostui viilistä höystettynä kukkurallisella mustikoita ja ruokalusikallisella Pirkka luomu kauraleseitä. Niiden lisäksi lasi appelsiinimehua (luksusta, jolla hemmottelen itseäni vain harvoin) ja kuppi kahvia.
Sitten vaatteet niskaan ja pikainen vilkaisu peiliin. Ei siellä hääviltä näyttänyt. Päälle valikoituivat vanha H&M viininpunainen liehukepaita, farkut, sukkikset, villapohjasukat ja musta villatakki. Lämmin pukeutuminen on työpaikallani elintärkeää. Koulumme on kylmä, vaikka tunnelma onkin lämmin.
Lapset heräsivät puoli kahdeksan aikaan. Mun sängystä tietenkin. Koiramäen Martta nukkui siis myös vieressäni. Mairen yöpaita kiteyttää lyhyesti ja ytimekkäästi, miksi tykätään asua täällä missä asutaan.
Lopuksi vielä ennen töihin lähtemistä vitamiinien kimppuun. Pitkä, jo syksyllä alkanut sairastelu (sitkeä flunssa, ei sen pahempaa) on saanut tehostamaan vitaamiinien syömistä. Tällä hetkellä aamusatsiin kuuluu Möllerin Omega-3 kapseleita, saman valmistajan nivelille ja luustolle tarkoitettua inkiväärivalmistetta ja Multitabsia. On muuten aivan ihania nuo Muumi-peltirasiat. Voisin hankkia ne kaikki.
Koti otti väsyneen matkaajan iloisesti vastaan: lotkassa riippuvat viherkasvit heiluttelivat huojentuneina lehtiään, kukkamaljakko karisti viimeiset terälehdet pöydälle ja jääkaapin ovella ilkkuivat innokkaina jo parisenttiset perunanidut. (Varma kevään merkki, muuten!) Ihanaa olla kotona! Pistää pyykkikone laulamaan ja plärätä postipinosta rakkauskirjeet (joita ei taaskaan ollut yhtä ainutta…), purkaa tavarat paikoilleen ja viettää kaksi seuraavaa päivää migreenissä.
Tänään olo oli heti aamusta kuin uudesti syntynyt. Heitin siivoussuunnitelmat romukoppaan ja päätin tehdä mitä huvittaa. Kun ei siis huvittanut siivota. (Aika radikaali päätös meikäläiseltä!) Kaivoin pensselit pöydälle ja aloin maalata. Menossa on kova kantturabuumi, lehmiä jolkottaa jonoksi asti pitkin pöytiä ja lisää tulee. Ilmeisesti yritän jotenkin täyttää sitä lapsuudessani syntynyttä tyhjiötä, joka muodostui lehmättömässä perheessä. Vietin kahdeksasta ensimmäisestä ikävuodestani lehmän osan naapurin navetassa. En tiennyt mitään ihanampaa kuin lehmät ja niiden vasikat. Olin varsinainen ”vasikkapastori”, sillä kastoin tuona aikana kymmeniä uusia ripakinttuja. Näistä vesseleistä parhaiten mieleeni jäivät Seiska ja Antti. Talon isäntä haki minut kotoa melkein yömyöhälläkin kun uusi vasikka oli syntynyt, pitihän sille nimi saada! Vanhemmilleni olin kovasti katkera siitä, ettei meillä ollut omia lehmiä. Kunnan vuokrarivitalokaksion asukeilla ei siis voinut olla edes yhtä lehmää takapihalla, olihan se nyt kohtuutonta!!! Lehmien tilalle tulivat myöhemmin hevoset, mutta silti rakkaus näitä kosteaturpaisia ja suurisilmäisiä ihanuuksia kohtaan ei ole koskaan hiipunut. 
Myöhemmin, joskus melkein parikymppisenä, olin käymässä poikaystäväni serkun luona. Heillä oli lehmiä ja navetassa oli juuri syntynyt uusi, pieni ja ruskea vasikka. Voi sitä hillitöntä riemua kun pääsin antamaan sille nimen!!! RUSINA! Rusinasta kehittyi kuulemma aika pienikokoinen ja kuivakka, joten nimi oli kai enne?
Suurin haaveeni aikanaan oli jonakin päivänä olla maatilan emäntä. Eikä suinkaan minkä tahansa maatilan, vaan oikein kunnon lypsytilan. Joo, tiedän, sehän on ihan karmean raskasta hommaa! Töitä painetaan aamuyöstä alkaen iltamyöhään ja vapaapäivät ovat kortilla. Silti jotenkin vielä edelleen haaveilen siitä! (Voisihan minulla olla sitten piika joka kävisi aamulypsyllä, jos en itse aina jaksaisi herätä? Tai se lypsyrobotti ja kovin itsenäiset lehmät?) Omasta mielestäni olen ihan synnynnäinen emäntä! Silti kaveripiirissäni olen melkein ainoa,jolla ei ole maatilaa, ja ne joilla se on, eivät todellakaan sitä alunperin halunneet. Että näin, tasan ei käy nallekarkit! Katkerahan en ole…en en...
Kuvataiteilija ja ärhäkkä lehmäihminen Miina Äkkijyrkkä on nykyisin suuri idolini. Siinä on nainen joka tekee arvokasta työtä kyyttöjensä parissa pienen suomalaisrodun säilymiseksi. Kauhuissani olen seurannut uutisointia Miinan ja kyyttöjen häädöstä Skatan tilalta, ja unelmoinut siitä, että tuo ihastuttava lehmälauma laiduntaisi jonakin päivänä siinä entisen rivitalokotini naapurissa (jossa minä tietysti olisin emäntänä). Ja ehdotin kyllä siskollenikin, että hän voisi ottaa kyytöt Kuhmalahdelle tyhjänä olevaan navettaansa. Eikä siinä isännälle kannattaisi sen kummempaa infoa asiasta pitää (se kun osti omin lupineen helvetillisen kalliin metsäkoneen), jonakin päivänä sitä vaan pihaan kaartaisi karja-auto ja toisi mukanaan lauman kosteita silmiä ja uhkeita utareita. (Metsäkone vastaan kyytöt ja puntit olisi tasan!) Siinä olisi ihana maalaisidylli valmiina, kyytöt ja vanha hirsinavetta, kuin Koiramäen talossa! No, sisko ei lämmennyt idealle lopullisesti, vaikka me asialla mässäilimmekin useat kerrat makeiden naurujen kera!
Vohveli

Kello lähestyy kuutta, eli vähän niin kuin iltalypsyn aikaa. Minun kantturalaumani laiduntaa kuitenkin kiltisti paperilla ja navettavuoron sijaan lähden hakemaan puita liiteristä. Illalla vielä ehkä yksi lehmä..kyllä niitä maailmaan mahtuu!

Tonava
Joku Dianan kaveri
Pitää kai nyt vielä tunnustaa, että oli kotona sentään jotain ihanaakin silloin lauantaina kun tulin reissusta…se mies, joka asuu samassa osoitteessa meikäläisen kanssa, oli jättänyt pöydälle upeasti kukkivan hortensian ja suklaata…(ja karannut itse pohjoiseen) mutta ei siitä sen enempää, ettei mene liian imeläksi!
Mies tilasi minulle viikonloppu-Hesarin. Tänä viikonloppuna se tuli ekaa kertaa. Olin jossain sivulauseessa vihjannut, että Hesaria olisi mukava lukea pieninä annoksina. Pidän myös viikonloppulehtien lisukelehtiä (NYT, Kuukausiliite) hyvinä ja mielenkiintoisina.
Ja sitten joku innokas lehtimyyjä oli soittanut miehelleni, ja mies puolestaan oli tarttunut tilaisuuteen tehdä vaimo onnelliseksi.

Tämä aamu alkoi siis siten, että hain lehden maantienvarren heittolaatikosta. Sillä aikaa kahvi valmistui ja lapset leikkivät kiltisti vauvanukeillaan.

Kahvikupin ja lehden kanssa aamu sujui leppoisasti. Luin tietysti myös Pirkanmaan valtalehden Aamulehden, jonka rakas anoppi meille antoi lahjatilauksena.
Sunnuntain Hesari ei pettänyt nytkään, ja muistin oikeastaan, miksi opiskeluaikana tykkäsin sitä lukea. Hesarin lukeminen on minulle nimittäin kuin lyhyt matka ulkomaille. Luen asioista, ihmisistä ja ilmiöistä, jotka ovat itselleni vieraita. Voin kuvitella, että tämän takia joku hesalainen lukee vaikka Financial Timesia (joka on kai joku talouslehti, ei nyt tullut muitakaan ulkomaankielisiä lehtiä mieleen, sori). Siis saadakseen tietoja jostain oman elinpiirin ulkopuolelta.

Pääkaupunkiseutu on minulle vieras. En ole koskaan matkustanut edes raitiovaunulla, saati sitten metrolla. Osaan liikkua juuri ja juuri Etelä-Satamasta rautatieasemalle (kerran menin kyllä taksilla, ökyä!).

Parasta sunnuntain Hesarissa on kuitenkin asuntoliite. Voisin tutkia ilmoituksia loputtomiin. Miten mielenkiintoisia kerrostaloja! Millaisia tarinoita myytäviin asuntoihin voi kätkeytyäkään! Miten mahdottoman monta numeroa ja nollaa myyntihinnoissa onkaan!

Tulee rikas olo. Maalla asumalla olen huomaamattani säästänyt ainakin puoli miljoonaa.
Näillä ajatuksilla sunnuntaita on aina riemullista jatkaa.

Aurinko on ihan kiva juttu. Tavallaan. Ainakin, jos katselee tätä meidän taloa ulkopuolelta
eikä käy kurkkaamassa, miltä meidän ikkunat näyttää kun tiirailee sisältä ulos.
Ihan kuin niitä ei olisi kukaan koskaan hiki hatussa kuurannut…
LÄHIKUVASSA Lenita Airisto
Jos tuntuu että sisäinen hiirulaisesi on ottanut sinusta vallan, tai Hilja Maitotyttö tuntui liian kesyltä, lue tämä kirja! 
Ihana Lenita! 
Käsittämätön nainen!
Tietokirjailija, TV-persoona, kansainvälisessä liike-elämässä menestynyt yrittäjä, Suomen Neito, tähtimalli, älykkäiden miesten nainen ja aito feministi, joka tekee työtä ja elää kuin mies.
Miesten silmissä:
” Sut tunnetaan ihmisenä, joka on sellainen, että aina kun sut heitetään jostain ovesta ulos, niin hetken kuluttua sä kipuat ikkunasta sisään.” (Jari Sarasvuo) 
Kaunis, elegantti ja sumeilematon? Kyllä!

”Toimin näin, koska olen yksin. Turha toivoa, että jostain ratsastaisi prinssi valkoisella hevosella pelastamaan. Minun on itse ladattava kyllin iso tykki ja ammuttava tauotta. Se on elinehto. Jos antaisin jatkuvasti periksi, en olisi enää mukana näissä kuvioissa. Minua haukutaan häikäilemättömäksi aina kun toimin toisin kuin jotkut muut haluavat. Olen karmea ämmä kun puolustaudun. Nainen on sankari vain uhrina, mies sen sijaa aina voittaessaan.”

 Salainen rakastaja? Ei!
” Minua ei pidetä piilossa eikä pimennossa. Minähän loistan kuin lamppu. Tulen aina pääovesta.
Jos miehellä ei ole kanttia kävellä vierelläni samalla tavalla pää pystyssä, pälyilemättä, muutakaan mahdollisuutta ei ole. Niin kauan kuin olen miehen elämässä, olen hänen ykkösnaisensa. Luokseni ei poikkeilla salaa, kaulukset pystyssä.”
Rakkaudesta:
Kun rakkaus on ohi: ”Jälkeenpäin pitää nähdä siinä jotain muutakin kuin euforista höttöä, ettei aamulla sängystä noustessa mieti: ´Mikä helvetin tyyppi tuossa makaa?´ Pitää pystyä kehaisemaan: ´Kovan luokan mies!´”
Kirja TODELLA tuuletta lukijansa ajatuksia ja arvomaailmaa. Asiat voi tehdä toisinkin! Nainenkin voi olla haponkestävää terästä! Lenita lataa täysillä ja suoraan, kaunistelua on kirjasta turha hakea. Valkoiset tennissukat eivät saa kirjassa edes sivuosaa, Lenita vie kaiken. 
Virkistävä lukukokemus! Tulta munille!!!
Ja tähän loppuun pieni elämänviisaus kirjan lisälehdiltä:
”Arvokas garderobi on paras dieetti.”

Helppoa!
Viime yönä Transportteri käänsi nokkansa taas kotitalon pihaan. Kello oli 01.32 kun saavuimme kotikylän raitille. Kotona pikaisesti nukkumaan ja aamulla pakkaamaan tavaroita. Ei sentään omia vaan miehen, joka lähti vielä jatkamaan lomaa Keski-Eurooppaan mäenlaskun merkeissä. Puhtaita kalsareita ja välikerrastoja löytyi onneksi sen verran paljon, että pesukonetta ei tarvinnut tällä varikkokäynnillä pyörittää.
Kotona on kiva olla. Täällä on tilaa ja valoa. Lapset tykkäävät taas leikkiä tutuilla leluilla. Puuhellalla sai aamulla keitettyä makoisat pannukahvit ja kaurapuurot.
Muuten tämä päivä sujuu Puntarissa palautumisen merkeissä. Mitään ylivoimaista ei edes suunnitella tekevämme. Pyykkikone saa laulaa ja linnuille pitäisi viedä ruokaa. Tiaiset ovat keekoilleet lintulaudan alla ja katselleet närkästyneinä viikon pois ollutta ruokkijaansa. Niin ainakin luulen.
Mies on pois talosta, joten aika kuluu kuin siivillä puita kantaessa ja lapsia paimentaessa. Katsotaan, millä mielialalla pellettikattila on tämän viikon…Se kun keskittää vuotuiset temppuilunsa yleensä juuri tälle viikolle kun äijä on maailmalla.
Mutta tämän kaiken jaksaa, kun sai näinkin ihanan mietelauseen kuvaviestinä siltä omalta rakkaaltaan.

PS. Huomenna täällä meidän kotikylällä on laskiaisrieha. Napakelkkailua, makkaraa, kenttäjumalanpalvelus ja Suomen paras urheiluseura Kuhmalahden Kisa arpoo kaikkien paikalle ennen klo 12 kävellen, kelkalla, suksilla, sauvakävellen jne (eli ei moottorivoimaisesti) saapuneiden kesken palkintoja. Sinnehän me siis reippaina tyttöinä suuntaamme heti aamusta!

Viimeinen kokonainen lomapäivä. Pitihän se arvata, että luonnonvoimat päättivät puuttua peliin ja kehittivät kivan myrskytuulen vesittämään hienot suunnitelmat.  Ei muuten mitään hätää, mutta Kyllikkien  perinteinen Jullin Baari -hiihto jouduttiin perumaan. Ou nou! Tunturilla puhaltava tuulonen, 30 metriä sekunnissa, oli jopa meille liikaa. Ladut veti umpeen ja roskaa ropisi urille. No, vältimme suurimman paniikin. Näppärinä tyttöinä teimme pienet muutokset suunnitelmiin ja suuntasimme potkukelkoilla kylille. Suosikkikohteemme Mailan putiikki, Lumimari, Jounin kauppa ja Sportshop olivat kiertuelistan kärkipäässä. Aurinko paistoi, kelkka luisti ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua! 
Muotia! Tähän kärkeen heti ehkä kevättalven kuumin muotipläjäys Lapista, Kyllikit ovat aivan hekumoissaan! Nämä Kuvassa komeilevat poron-/lehmännahkaiset, käsityönä tehdyt lapikasihanuudet löytyivät Äkäslompolon Lumimarista. Meinasivat viedä Kyllikeiltä jalat alta, niin IHANIA olivat! Värivaihtoehtoja oli kolme, erilaisia malleja taas löytyi vaikka kuinka. Jalassa lapikkaat tuntuivat mahdottoman kevyiltä, niissä ei ole mitään ylimääräistä,ei edes vuorta! Ne näyttävät sikahienoilta niin farkkujen kuin hameenkin kanssa. Toppahousujen suhinaankin ne istuivat yllättävän ”kivasti”, jätettiin silti kuvat tästä kokoonpanosta ottamatta. Lapikkaat on tarkoitettu ympärivuotiseen käyttöön, lisää lämpöä saa villasukalla ja pohjallisella, eikä kesälläkään tule hikoiluhaittoja: nahka hengittää. Ja kait sinne kenkäheiniäkin voi laittaa. Jos omistaa. Kyllikkien säästöpossut joutuvat nyt ankaralle lihotuskuurille, sillä kyseiset menopelit pääsevät hankintalistalle. Ihan ilmaisia ne eivät ole, mutta puolestaan melkein ikuisia. Lähituote Lapissa, 100% kästyötä ja MELKEIN suomalaiset. Ne tehdään nimittäin Pajalassa. Parasta olisi tietenkin, jos joku löytäisi vastaavat rajan tällä puolella valmistetut, sillä Kyllikit suosivat suomalaista!

 Väliaika! Kahvin ja rinkulamunkin ääressä tasailimme pulssia ja mietiskelimme miestemme reaktiota kotona, kun ensimmäisen kerran hilpaisemme kotiin lapikkaat kipunoiden…perusoletus oli, ettei sieltä ainakaan riemunkiljahduksia kuulu. Niin kuin niitä nyt kuuluisi ylipäätään koskaan, heheh!  




 Ruokaa! Jounin kaupan ruokaostosten jälkeen oli aika tehdä kiertueen suhteen päivän painavin kysymys: voiko Julliin mennä ilman suksia? Kehdataanko me? No me mentiin reteesti potkukelkalla, sillä vatsaa kurni siihen malliin ettei ehkä oltaisi selvitty kotiin asti ilman välitankkausta. Istuttiin kantapöytään ja tilattiin muina naisina pitsat ja kokikset. Ihmeen hyvältä pitsa maistui ilman hiihtokilometrejäkin! (Tosiasiahan on, että jos meille ei ruoka maistu niín silloin ollaan jo todella lähellä kuolemaa…) Ja koska eilen oltiin niinkin reippaita, oltiin me tavallaan ANSAITTU nämä pitsat…oltiin, ihan varmasti oltiin ansaittu…ja muutenkin oltiin oltu tosi reippaita…
Ostoksia! Siittä sitten vatsat pönöttäen Sportshopin kautta mökille. Hannan mukaan lähti Sportshopista jo viikon verran mieltä kutkuttanut merinovillainen aluskerrasto (sen ei siis pitäisi kutkuttaa muuten) sekä sellainen ”hiihtovaelluspakaasi”, jonka virallista termiä ei ole tiedossa. (Aluskerrastosta ei julkaista kuvaa, koska ploki luultavasti suljettaisiin aika pian.)
Romantiikkaa! Tiina kävi sormuskaupoilla.
Sormuksen malli on Agás, joka on saamea ja tarkoittaa iäksi. Koru on rovaniemeläistä käsityötä, tehty ruostumattomasta teräksestä ja sattui osumaan Kyllikkien silmiin Jounin kauppakeskuksen lahjatavaraliikkeessä. Tiinan mies on jo pitkään ollut ilman sormusta, koska vihkisormus vuodelta 2003 on käynyt niin väljäksi, että on jo meinannut pari kertaa hukkua. Koska original vihkisormus on perintökalu ja aitoa kultaa, ei sitä ole viitsinyt pienennyttääkään. Tästä löytyi siis ”arkisormus”, joka on miehekäs, tyylikäs ja hinta-laatu-suhteeltaan erinomainen (oli alessa vielä -50%!). Lisää Ilkka Marttiinin koruja löytyy osoitteesta www.ilkkamarttiini.com (korujen lisäksi kannattaa kurkata kuinka söpö seppä näitä koruja pajassaan takoo). Näitä Marttiinin koruja myydään mm. Timanttiset-liikkeissä kautta maan. Kannattaa tutustua, jos tykkää vähän tällaisesta rouheammasta tyylistä (eikä halua upottaa henkilöauton tai kuukausipalkan verran rahaa kihla- tai vihkisormukseen…)!


Lopuksi! Myrskyn siivittämä päivä saatiin lopulta pulkkaan. Kyllikit pääsivät ladullekin sillä puhuri laantui hiukan iltaa kohti. Hannalla tosin loppui huumorintaju jo Isometsän nousun risteyksessä kun  joutui kynsin kaivamaan kaarnanpaloja pitoteipeistä kolmannen kerran. (Ja matkaa mökiltä on siihen vajaa kilometri). Sama operaatio toistui parinsadan metrin välein. Sukset tökki ja ladusta ei oikein ollut tietoa. Hiihdon hurmos oli jossain todella kaukana. Tiinalla oli toisin. Romanttinen iltahiihto oman aviomiehen kanssa revontulten loimutessa pohjoisella taivaalla tuntui aikas mukavalta. Ja kun sisko oli edeltä kerännyt ne kaikki kaarnat sieltä ladulta,niin suksikin toimi kivasti. Mökillä sitten minttukaakaon kuumottamin poskin Tiina rengasti miehensä uusintaluontoisesti sillä uudella hienolla sormuksella. (Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti..)

  
Ai niin hei, se jättiläismuffinssi! No siitä juttua joskus myöhemmin!