Lapsena tiesin, että musta tulee isona opettaja ja bodari. Monet aikuiset ihmettelivät ammatinvalintaani, mutta mulle homma oli täysin selvä: jos oppilaat alkaisivat ryppyillä, paljastaisin heille vain julmetun hauikseni ja kaikki hiljenisivät.

Bodaria musta ei tullut (ellei sivutoimista kahvakuulaharrasteohjaajaa sellaiseksi lasketa), mutta opettaja olen ollut viimeiset 10 vuotta. Paperit sain käteeni Tampereen yliopistosta vuonna 2003 ja sen jälkeen töitä on tullut tehtyä aina silloin, kun on lisääntymiseltään ehtinyt.

Työssäni olen huomannut, että opettajana olemisessa rankinta ei ole tuntien valmistelu, kokeiden korjaaminen, ohjelman keksiminen kesälomapäiville tai tonttuleikkikoreografioiden tekeminen kuusijuhlaan. Opettajuudessa on vaikeinta tunne-elämä.
Itse olen aika tunteellista sorttia ja kiinnyn oppilaisiin. Tänään tulinkin töistä itku kurkussa: kolme kuukautta kestänyt sijaisuus maailman parhaassa luokassa nimittäin päättyi, ja jouduin jättämään taakseni 24 upeaa nuorta ihmistaimea, joiden kanssa ollaan päivittäin väännetty erinnäisten asioiden parissa.
Minä ainakin teen tätä työtä sydämelläni ja täydestä sydämestäni. Koen etuoikeudeksi sen, että saan olla mukana lasten kasvuprosessissa. Seuraamassa sitä, millaisia timantteja kenestäkin hioutuu. Jokainen lapsi on ainutlaatuinen ja jokaisessa lapsessa on jotakin hyvää.

Ensimmäistä kertaa opetin omana luokkana 5.-6.-luokkaa. Lapsia vielä, mutta jo kohti nuoruutta ja aikuisuutta tähyäviä. Elämän suuret kysymykset hahmottumassa: toisaalta äidin ja isän syli ja huomio on vielä maailman tärkeintä, toisaalta irtautuminen on alkanut tapahtua hitaasti mutta varmasti.
Mielestäni tuossa iässä lapsen on erittäin tärkeä saada kuulla usein olevansa hyvä ja tärkeä. Nuoruus kun on epävarmuutta, pelkoja ja pohdintoja omasta tarpeellisuudesta. Kelpaanko kenellekään tällaisena kuin olen? Riitänkö?
Kun lapsi ja nuori kokee olevansa arvostettu ja rakastettu – ihana – hän oppii arvostamaan itse itseään ja sitä kautta myös toisia ihmisiä. Hyvää oloa pystyy levittämään ympärilleen, ihan niin kuin pahaa oloakin. Yhteistä aikaa perheen kesken, oli perhe sitten yhdessä tai useammassa yksikössä, ei korvaa mikään. Eivät tabletit, kännykät, GTA:t tai ratsastusleirit. Eivät kalleimmat merkkikuteet, skeittilaudat tai meikit. Rahalla ei voi ostaa itsetuntoa eikä rakkautta. Ne pitää porukalla rakentaa. Ja rakennusvalvonnasta vastuu on vanhemmilla.

Nykyiset koulun oppisisällöt eivät saa mua voimaan mitenkään hyvin. Ainesta on mielestäni yksinkertaisesti ihan liikaa. Olisin valmis luopumaan monesta opetettavasta faktatiedosta ja tuomaan tilalle elämisen oppia: Aikaa sille, että yhdessä oppilaiden kanssa ehditään olla ja miettiä elämän suuria ja pieniä kysymyksiä. Huokaista hetki kavereiden kanssa ja nauttia siitä, mitä ympärillä on.
Nyt vaatimustaso tuntuu vuosi vuodelta kiristyvän. Viime vuosien tapahtumien (mm. kouluampumiset) jälkeen voinkin omasta puolestani sanoa sen, että ennemmin opettaisin nuorelle alakoulussa elämää, rakastamista ja tunteiden hallintaa kuin vaikkapa yksikönmuunnoksia.  Tutkimuksienkin mukaan lapsen itsetunnon rakentumiseen riittää se, että hän kokee olevansa edes yhden aikuisen silmissä ainutlaatuinen ja tärkeä. Vaikeasta perhetilanteesta tulevan pelastus voikin olla opettaja, joka ehtii kuunnella ja auttaa, joka ottaa huomioon. Kuinka monella opettajalla on työn puristuksessa aikaa olla enää ihminen?

Paljon olenkin miettinyt, milloin meille on tässä yhteiskunnassa tullut niin hoppu, että ei ehditä olla aidosti läsnä toisillemme? Voisiko sen kierteen vielä pysäyttää? Niin että aikuisilla olisi aikaa lapsilleen, opettajilla oppilailleen, hoitajilla potilailleen. Että meillä olisi mahdollisuus pysähtyä toisen ihmisen viereen ja avata sydän kuuntelemaan, mitä toinen sanoo.

Tällaisia ajatuksia tähän torstaihin.

 

 

Aamuisin seison kylpyhuoneessani 
ja katson peiliin

Vetoavasti

Ei mitään uutta
Ei yhtenäkään päivänä 

Tänään tuskastuin 
ja painoin pääni nöyrästi alas

Ja silloin

Löysin kymmenen varvasta
Kymmenen hurmaavaa varvasta
Solakkaa varvasta
Erikoista varvasta

Ja äkisti käsitin
että kyllä kannattaa elää
kun on näin hurmaavat varpaat

                              (Lassi Sinkkonen)

 

Mahtavaa uutta viikkoa kaikille! Tämän runon kuulevat omat oppilaani tänään aamunavauksessa. Elämä on ihanaa, kun kurkistaa oikeasta näkökulmasta!

 

Lapsuuteni yksi suosituimmista leikeistä oli nykyään jo rasistiseksikin leimattu ”Kuka pelkää mustaa miestä?”  Koulumaailmassa sille on ollut vaikea keksiä uutta nimeä, ja niinpä sitä leikitäänkin liikuntatunneilla milloin milläkin nimellä. Kun jonain päivänä palaan täältä pullatuoksuisesta kotiäitielämästäni takaisin karttakepin varteen, on minulla tuoda mukanani uusi vakiintunut nimi tälle oman elämäni realityleikille. ” KUKA PELKÄÄ SÄHKÖMIESTÄ?”

 

Eilinen vesisade piiskasi armottomasti olohuoneen ikkunaruutuun. Tuli sellainen hätkähdyttävä nykäsmattimainen Bonvojaats -fiilis ja selkäpiissä karmi pahaenteisesti. Vajaa kaksi vuotta sitten kävi samanlainen ropina. Tuulikin aivan kauheasti. Olin kotona vastasyntyneen vauvan kanssa kahdestaan kun illansuussa talo pimeni äkillisesti. Sähköt poikki. Samalla kuului kauhea mojahdus ulkoa olohuoneen seinustalta sähkökaapista. Otsalampun valossa siinä syöttelin vauvaa ja soitin isääni naapurista hätiin, arvelin sulakkeen poksahtaneen jostakin satunnaisesta syystä. Kun isä pääsi paikalle, sähkökaapista löi komeaa valokaarta rätinän ja paukkeen säestämänä. Jotenkin isä sai pääkatkaisijasta virrat pois ja vaihteli sulakkeita ja napsautteli vikavirtasuojaa oikeaan asentoon. Ei auttanut. Poksui ja suhisi koko sadevettä lainehtiva kaappi. Vesi ja sähköhän on hirmu hedelmällinen yhdistelmä!?!  Lopulta oli luovutettava ja soitettava sähkömiehelle.  No, onneksi eteisen yhteen pistorasiaan tuli virta, joten sain teeveden ja nuudeleita keitettyä siinä vedenkeittimellä. Romanttista iltaa vietettiin kiroillen kynttilänvalossa ja yöllä vauvan hoitopuuhat sujuivat jo tottuneesti otsalampun avulla. Seuraavana päivänä sähkäri vaihtoi uuden vikavirtasuojan hajonneen tilalle ja teki tarvittavia huoltoja. Vesi oli valunut kaappiin yläkautta vietyjä piuhoja pitkin. Sähkötauluista uudempi meni kokonaan vaihtoon koska se oli sulanut sisuskaluiltaan niin pahasti. Rauha palasi maahan ja sähköt koko taloon. Taas kelpasi latailla partakonetta!

 

Arki ei kuitenkaan sujunut aivan ongelmitta. Jos laitoit vahingossa pyykkikoneen, kiukaan ja hellanlevyn päälle samaan aikaan, pamahti sulake jos toinenkin. Välillä pamahti ilman mitään järkevää syytä. Sähkökaapin alapuolelle kertyi näyttävä keko käytettyjä sulakkeita. Kului muutama kuukausi. Tuli sellainen vesiräntäsadekuuro. Tuli vedet sähkökaappiin. Tuli sähkökatkos mutta tällä kertaa ei sentää talo meinannut palaa. Sähkökaappeja eristettiin lisää. Tilattuja sadesuojapeltejä peltimieheltä ei vaan kuulunut. Niiden saapumiseen meni puolitoista vuotta. Joka kerta vesisateen alkaessa varasin kynttilät ja taskulamput esille.
Kahden vuoden aikana tässä talossa on harrastettu sähkökatkoja jos toisiakin, vedetty roikalla virtaa yläkerrasta alakerran pakastimelle, saunottu puolilämpimässä saunassa ja etsitty pilkkopimeässä muksun jemmaamia taskulamppuja. Osa sähkökatkoista on ollut laajemman alueen ongelmia, suurin osa ihan vaan meidän omia. Viimeksi vikavirtasuojat poksuivat kolmisen kuukautta sitten. Kaivuutöissä yksi ulkovalojohto oli vioittunut ja sepä hajottikin käsittämättömällä tavalla sen samaisen kovanonnen vikavirtasuojan ja pimensi talosta 2/3 kertaheitolla. Taas vedettiin roikalla virtaa. Käämit paloivat sekä meikäläiseltä että siltä miäheltä joka tässä talossa myös asuu. Näin ei vaan voi jatkua! Seuraavana aamuna lähti hätäpuhelu paikalliseen sähköfirmaan ja sieltä tuli pelastava Sähkömies muutamassa tunnissa. Totesi hämmästyneenä, että sähkötöitä voi tehdä kovin monella tapaa. Lupasi tulla joku päivä laittamaan piuhat, vikavirtasuojat ja sähkökaapit sellaiseen sopusointuun, että poikkeustilaolosuhteet loppuvat tästä talosta. Ettei se kelaroikka kuulu enää olohuoneen vakiovarusteisiin. Kuulostaa jo melkein liian helpolta elämältä?

 

Mitä tästä opimme? On olemassa sähkömiehiä ja Sähkömiehiä. Raksahommissa kannattaa säästää mistä tahansa tisain-hanasta tai laulavasta poreammeesta, mutta ei sähkötöistä.

Voi palaa käämi!

Uuups, tämä postaus on ollut jo tovin tuolla bloggerin puolella, nämä sivustot olivat pari päivää jumissa enkä saanut plokia tänne päivitettyä, mutta laitan tän tänne kuitenkin nyt myöhäisesti!

 

Tekniikka on ihmeellistä. Etenkin silloin kun se ei toimi.

Täällä Halkomäessä ollaan jo parin viikon ajan painittu mokkulan kanssa oikein karhunpainia. Tuloksetta. Hiukan meni motivaatio kirjoitella plokia kun yhteys katkesi joka toinen minuutti ja sen takaisin saamiseksi piti vähintääkin sulkea kaikki ohjelmat, irroittaa mokkula ja näpytellä tunnusluku ja käynnistää ohjelmat uudestaan. Toisinaan tämäkään ei auttanut vaan piti käynnistää koko tietokone uudelleen. Ja sitten se toimi taas sen kaksi minuuttia. JES! Mä niin olin raivona koko asiasta ja lopulta miäs hoiti homman kotiin. Tuli uudet mötikät ja yhteydet ja mielenrauha. Tää on nyt ihanan seesteistä tää plokkailu ja kaikki muukin maailman tärkein mitä internet nyt ikinä tarjoaakaan…

 

Myönnän että olen muutenkin vähän sellainen ANTIteknologia -ihminen. AntiAgerasvoista puhumattakaan…   Ja mun ärsytyskynnykseni ylitykseen riittää kuulkaas ihan tämä kodin päivittäinen tekninen anti. Että on mikroaaltouuni, uuni, vedenkeitin, kahvinkeitin, televisio, kotiteatterihässäkkä, rikkaimuri, ja ilmalämpöpumput, pesukone ja kuivausrumpu. Ja sähkökiuas! Aina joku niistä renaa ja kieltäytyy toimimasta. Mitä hittoa niillä kaikilla laitteilla tehdään kun osa olisi korvattavissa maailman yksinkertaisimmilla takuuvarmoilla karvalakkimallin peleillä, kuten kahvipannu, kattila, paistinpannu, takka, harja&rikkalapio, puuhella ja puukiuas. Kun asuin yksin, mulla oli se kahvipannu ja vesikattila -linja käytössä. Ja puuhella. Sitten tuli toi miäs ja talo muuttui melkoiseksi teknologiapuistoksi, ainakin meikäläisen näkökulmasta. Imuriakin inhoan, vaikka se käytännöllinen onkin. Sillä surratessa tulee kammottava hiki ja inhokutiseva olo! Televisiosta tulee ehkä yksi katsottava ohjelma kuukaudessa enkä sitäkään ehdi katsomaan. Radio rules! Tosin myöntää täytyy, että jotain sähkövempainta olen jopa saattanut joskus toivoa joululahjaksi…kuten esimerkiksi vohveliraudan, kerrassaan mainio peli! On mulla myös hiustenkuivaaja, kiharrin ja suoristusrauta. Niistä kuivaajaa käytän ehkä noin viisi kertaa vuodessa. No niin, ja kuukausi sitten ostin keittiöön radion, että ihan syytön en ole minäkään…

Mutta mitä kaikkea sitten vielä kotona voisi ja pitäisi olla, jos mainoksia on uskominen? Popcornikone, jäätelökone, yleiskone, leipäkone, kahvikone, munankeitin, teekeitin, riisikeitin, rasvakeitin, voileipägrilli, sähkögrilli, vakuumikone, karvanpoistokone, selluliitinpoistokone, jalkakylpykone, tuttipullojen sterilointikone, rikkaimuri, robotti-imuri, robottilattianpesijä ja sähköpeitto. Robottiruohonleikkuri, sähkösaha, pensasaitaleikkuri, moottorisaha, oksasilppuri ja joku hiivatin agregaatti. Ainakin. Myös klapikoneet ja lumilinkokoneet ja kaikki sellaiset pelit millä voidaan kiertää ruumiillinen työ. Maksavat rahaa, hajoavat nopeasti, korjaaminen on tehty kalliiksi ja kohta jo ovatkin kaatopaikalla. En tykkää. Tykkään yksinkertaisesta elämästä yksinkertaisten touhujen parissa. Hirveän yksinkertaista, eikö?

Antakaa pliis mulle mun kahvipannu takaisin!!!

Se on mökillä keittön kaapin päällä.

 

Ja ps. Ehkä yksi pahimmista turhuuksista on kaasukäyttöinen sytytin, se sellainen pitkulainen peli. Siitä loppuu se kaasu kuitenkin joskus ja sitä ei kukaan täytä enää ikinä uudelleen. Kyllä tulitikut vaan on hyviä ja helppoja. Kun vielä joskus muistaisi ostaa niitä kaupasta lisää!

Sitähän sanotaan, että naisen käsilaukun sisällön perusteella pystyy päättelemään naisesta jotain. (Onneksi kukaan ei katso mun käsilaukkuun!).

Eilen tultiin mökiltä syyshommista kotiin, ja kodinhoitohuoneessa mua alkoi kauheasti hymyilyttää. Toisessa eteisen naulakoista oli aika mielenkiintoinen asetelma. Tätä tää meidän elämä on: traktorin avaimet, otsalamppu ja pari elvytysmaskia sopii ihan hyvin samaan naulakkoon kruunun kanssa. ..

Siitä sitten rohkeasti vaan miettimään ja vetämään johtopäätöksiä, millaista sakkia tässä talossa asuu!

ps. Laituri nostettu, pata tyhjennetty, puutarhakalusto ja grilli kannettu suojaan, petivaatteet ja pyyhkeet tuotu pesuun, hiekkalelut pakattu, lehdet tyhjennetty rännikouruista ja kellarimonttu tyhjennetty. Ja sieltä montusta löytyi kaksi pulloa kaljaa. Ei mikään turha mökkireissu.

 

Terveisiä täältä aamukahvikupin äärestä. Vai pitäisikö sanoa bonjour, sen verran ranskalaishenkistä settiä pukkaa aamupalaksi. Täytettyä patonkia ja lattea, ihan ite Ikean maitovaahdottimella vaahdotin maidot siihen!

Älkää antako kuvan hämätä,  yleensä mun aamurutiineihin ei kuulu lehden lukeminen. Meille ei tule mitään muuta sanomalehteä kuin Sydän-Hämeen Lehti. Täällä maalla joutuu luopumaan sellaisesta luksuksesta kuin kotiin kannettu aamulehti. Meidän tapauksessa, jos lehden haluaisi lukea aamulla kahvikupin ääressä, se täytyisi hakea tuolta reilun puolen kilometrin päästä isontien varresta. Ei houkuttele, kun ei ole edes sitä koiraa, joka täytyisi joka tapauksessa aamulla viedä lenkille (enkä kyllä kovin mielelläni jättäisi lapsia tänne kahdestaan lehtireissun ajaksi). Omaan postilaatikkoon toimitettuna lehti on paikalla vasta n. klo 10-11 ja sen lukeminen jäisi sitten iltaan, jolloin suurin osa uutisista on jo ”vanhoja”.

Nettilehtiä tulee luettua jonkin verran. En koskaan lue mitään näköispainoksia, vaan yleensä käyn lehden kotisivuilla tsekkaamassa tuoreimmat otsikot. Meidän oma paikallislehti palkittiin eilen jollain sanomalehtipäivillä parhaista paikallislehden nettisivuista! Onnee!!! Palkinto oli ansaittu, sillä Sydiksen sivut palvelevat lukijaa mitä parhaimmalla tavalla: uutiset ovat siellä aina tuoreeltaan, eikä niitä julkaista vasta paperilehden ilmestyttyä. Paikallislehti siis elää ihan oikeasti paikallista elämää, eikä raportoi sen menneisyyttä.
Me Kyllikit muutettiin Sydiksen sivustolle tämän suuren nettiuudistuksen myötä, joten osa kunniasta on pakko ottaa tässä vaiheessa myös itselle. Ajattelin, että ehkä palkitsemme Hannan kanssa itsemme jollain ihanalla kylpylähotelliyöllä, juomme pullokaupalla kuohuviiniä, pidämme blogitapaamisen toistemme kanssa – ja tietysti kirjoitamme tästä kaikesta nettiin!

Jonkinlaisesta blogiuudistuksesta me ollaan Hannan kanssa haaveiltu jo pitkään. Mitä se tulee pitämään sisällään, on vielä arvoitus. Ja millä ajalla se toteutetaan on vielä suurempi arvoitus 😀
Bloggaaminen on yhä enemmän ja enemmän tässä maailmassa työ, jolla Suomen näkyvimmät bloggaajat jo osittain elättävät itseään. Monelle, kuten mulle ja H:lle tämä on ollut hauska harrastus, joka kärsii silloin, kun tärkeämmät asiat jyräävät päälle. Itse olen miettinyt viime aikoina myös sitä, että onko blogillamme enää ylipäänsä tarvetta. Yhä enemmän ja enemmän blogien maailma tuntuu mun mielestä (ja tämä siis puhdas mutu-tuntuma) menevän materian ihannointiin ja haalimiseen, vähintään siitä haaveiluun. Jengi esittelee purperryt ja mulperryt verkossa ja kodeissa vaihtuu sisustus parin kuukauden välein.
OK, monet perustelevat, että blogien kuuluukin olla ”pakopaikka arjesta”, jossa puklutahrat ja pieleen menneet marsipaanitäytekakut eivät näy, mutta mun mielestä maailmankuva, joka tästä kaikesta välittyy, on jokseenkin vinksallaan.
Jotenkin oma elämä on vaan niin tasaista, tavallista arkea, että mahtaako siinä olla enää ammennettavaa blogimaailmaan?!?

Mutta nyt juon latteni loppuun, puen pitkät kalsarit päälle ja lähden mökille nostamaan laituria järvestä. Ulkona +4 ja kaatosade, kyllä siinä kelpaa Pajulanjärvessä vähän liotakin. Siihen vähän haravointia ja ympäristön siistimistä päälle. Täydellinen päivä!

 

 

 

Palasin perjantaina vanhan rakkaan harrastukseni pariin. Syysmasennusta lievittääkseni ja koska nyt kerrankin satuin olemaan Tampereella ilman selviä suunnitelmia, suuntasin autokaupoille. Kyllä, meitsi rakastaa autokauppoja!

Läheisin suhde mulla on Autotalo Laakkoseen (tämä ei ole maksettu mainos!), mistä olen vuonna 2000 ostanut ensimmäisen Poloni ja jonka myöhemmin vaihdoin siellä farkku-golffiin. Meidän perheen eka pakettiauto löytyi myös Laakkoselta. Volkkariperhe ollaan siis oltu lähes aina.

Autokuumehan on sikäli hauska juttu, että sen olemassaoloa ei tunnista välttämättä ennen kuin autokaupassa. Siellä kun saa kierrellä ja kaarrella, ihailla metallivärejä ja aluvanteita, haistella autojen uuden sisustuksen tuoksua ja testailla penkkien ristiselkätukisäätöjä, niin kummasti autokuumemittarissa alkaa tapahtua positiivista väreilyä.

Tällä kertaa tunnistin autokuumeen kuitenkin jo ennen autokauppaan menemistä. En toki ole luopumassa rakkaasta Polostani, mutta mun mielestä S voisi päivittää ton meidän lestabussin johonkin vähän vähemmän kuluttavaan versioon.
Helpottaakseni miehen autokauppoja, menin tekemään vähän risöörtsiä tarjolla olevista kieseistä.

Kun on tottunut pakettiauton tiloihin, on kuulkaan aika iso hyppäys yrittää siirtyä mihinkään tavis-henkilöautoon. Eihän niihin vaan yksinkertaisesti mahdu mitään! Pikaisesti tsekkasin touranit ja sharanit, mutta siirryin sitten suosiolla hyötyauto-osastolle. Tovin sain siinä kierrellä, kunnes miesmyyjä tuli ystävällisesti tiedustelemaan, että tarvisinko kenties apua. Erittäin ystävällinen Jani alkoi esitellä mulle haluamani auton ominaisuuksia. Tyyli oli erittäin asiallinen, ja mulle puhuttiin kuin ihmiselle. Ei siis niin kuin eräältä naispuoliselta ystävältäni oli kysytty autokaupassa, että ”Onko sulla lupa YKSIN olla ostamassa autoa?” Siis what, 2000-luvulla?! (Yllättäen ystäväni ei tehnyt autokauppoja sitten siinä liikkeessä).
Jani pisti kuitenkin peliin kaiken osaamisensa, irrotteli penkkejä, kertoi eri varustelutasoista, kustannuksista, värivaihtoehdoista, auton plussista ja miinuksista (verrattuna esim. nykyiseen autoomme) jne. Vaikka tein mielestäni alusta asti selväksi, ettei auto ole tässä ja heti nyt vaihtumassa, niin Jania se ei haitannut. Hän jaksoi silti mua ja kysymyksiäni. Olisi jopa tyrkännyt auton heti vuorokauden mittaiseen koeajoon meille tänne kotiin, jos olisin halunnut.
Voi että kun mulla oli mukavaa! Paitsi että vielä mukavampaa olisi, jos tilillä olisi ylimääräiset 30 000…

Tietyllä tavalla tää autokuumeilu ei ole yhtään linjassa mun muun toiminnan kanssa. Mulle on oikeasti ihan sama, millaisella autolla ajan tai meidän perhe liikkuu. En kaipaa OIKEASTI mitään sikahienoja citymaastureita tai kireitä katukiitureita. Autoilla pröystäily on sen sijaan mun mielestä vähän säälittävääkin. Sehän nyt on kuitenkin vaan auto: väline jolla liikutaan paikasta toiseen ja lisäksi lähes välttämätön olla olemassa, kun asuu täällä maalla.
Mutta jokin niissä autokaupoissa ja uusissa autoissa vaan vetää puoleensa. En  voi vastustaa kiusausta vaipua mielikuviin itsestäni uuden auton ratissa. Ja luultavasti haaveilu on todellisuutta ihanampaa, kun ei tarvitse miettiä vielä määräaikaishuoltoja, katsastuksia ja kojetaulussa virheilmoituksia piipittäviä varoitusvaloja.
Ainakin halvempaa se on.

Kai se on nyt sitten myönnettävä. Ero. Kivulias ja tuskaisa, kylmät väreet vaan vilistävät ihmisessä.

Hyvästi kesä.

Tällä viikolla on tuullut ja ollut pakkasta ja satanut räntää. Se ei tunnu pienestä ihmisestä yhtään kivalta. Olisin ihan valmis kuin Muumilaakson asukit kaivautumaan vällyjen väliin ja nukkumaan läpi koko pitkän ja pimeän talven.

Monta vuotta uskottelin itselleni, että talvi on kiva juttu. Mutta ei se ole. Kuka nauttii pimeydestä ja kylmyydestä, puiden raahaamisesta sisälle, lumitöistä, jäätyvistä varpaista ja Polon ovista, toppatakkeihin sulloutuneista ihmisvartaloista? En minä ainakaan.

Olisin paljon mielummin avojaloin bikinit päällä lämmittämässä mökkisaunaa samalla, kun siiderit viilenevät jääkaapissa. Ja ei, en kyllästyisi vaikka kesä olisi 12 kuukautta (kuka ylipäänsä on keksinyt sellaisen lässytyksen, että vuodenajat tuovat kaivattua vaihtelua ihmisen elämään, täh?)

Sanokaa, että kesä tulee pian ja aikaisin. Tai että Suomeen on joskus aikojen alussa osunut ihan väärä ilmasto ja se korjataan nyt? Vaikka tiedän kyllä, ettei meillä olisi edes näin lämmintä ilman erästä golfvirtaa…

Selväjärkisenä pysyäkseni voin vain muistella mennyttä kesää. Yhtä elämäni parhaista. Koin riemastuttavia hetkiä vaikka kuinka paljon: kotiutuminen Ranskasta, sukulaisen tunnelmalliset häät, juhannus mökillä, Tahko mtb -viikonloppu ihanien pyöräily-ystävien kanssa, Once in the lifetime-Kirkkarit, Jämin triplan läpäisy ja viikko Lapin upeissa pyöräily- ja patikointimaastoissa.
Niistä ammennan voimaa ja valoa näihin pimeneviin syysiltoihin.
Ja jos se ei satu riittämään, niin kaiken varalta käyn myös ostamassa otsalamppuihin uudet paristot.

 

 

Ajelin Pälkäneeltä Aitooseen. Metsätaipaleella saavuin alamäkeen, jonka juurella notkelmassa sijaitsee linja-autopysäkki. Huomasin heti, että pysäkillä oli jotain kirkkaan punaista, ihan siinä pysäkkimerkin edessä asfaltilla.

 

Punatulkku.

Miäspunatulkku.

 

Siinä se nökötti, nokka kohtii Onkkaalaa. Odotti bussia jotenkin tympääntyneen näköisenä? Mua rupes naurattaan ihan hirveästi…onkohan sen muija heittänyt sen pihalle ja nyt se aikoo vaihtaa maisemaa? Nauroin ihan vedet silmissä kotiin asti. Ehkä vähän väsy?

 

Että semmosta.

 

Kuva: Seppo Leinonen

15-vuotiaana musta tuli runotyttö. Muistan sen vieläkin elävästi, kuinka palokuntaleirillä Tarusjärvellä ihastuin palavasti erääseen tyyppiin ja illalla tuntui siltä, että mä pakahdun. Että se tunne on saatava jotenkin ulos, tai en saa rauhaa itselleni. Kaivoin jostain lattialta rypistyneen (munkki)pussin ja löysin tavaroideni joukosta kynän ja aloin kirjoittaa. Kirjoitin ekan runoni, joka päättyi sanoihin ”mutten koskaan, koskaan rakastu sinisilmäpoikiin”.
Se paperipussi on mulla muuten edelleen tallella.

Sen jälkeen otin tavaksi kirjoittaa joka päivä jotakin. Yleensä illalla istuin ja kirjoittelin. Ja jos en kirjoittanut, niin sitten luin runokirjoja tai kirjoja ylipäänsä.
Äitin ja siskon mielestä se oli tietysti maailman turhinta hommaa ja useimmiten sainkin kuulla v-mäisiä kommentteja siitä, kuinka mun pitäisi olla ennemmin imurin varressa kuin kynä kädessä omassa huoneessa. En välittänyt, sen sijaan kerrytin  kommenteista sopivaa lisänagstia kirjoittamiseeni.

Vuosia ja vuosia kirjoitin jotain, kunnes kaikki loppui kuin seinään. Ei ollut aikaa, kun oli pienet lapset ja joka ilta kaatui umpiväsyneenä sänkyyn. Ei todellakaan tehnyt mieli käyttää aikaa siihen, että olisi jotain värssyjä alkanut vääntämään, kun kerran oli mahdollisuus nukkua.
Pitkään ajattelin, että hyvä niin. Mitäpä sitä runoilla. Blogi tyydytti suurinta kirjoittamisnälkää ja elämä eteni.
Kunnes…tuli jonkinlainen ikäkriisi/identiteettikriisi. Lapset oli vähän kasvaneet ja sisällä oli tyhjä olo. Tunsin, että jotain oleellista musta itsestäni puuttuu, mutta en vaan saanut juonesta kiinni, että mitä.

Kävi sitten niin, että istuin yhtenä kevätpäivänä vuosi sitten tekemässä juttua lehteen eräästä paikallisesta nuoresta muusikosta. Siinä juttua tehdessä ja kaverin intohimoa musiikkia kohtaan seuratessani aloin miettiä, onko mun elämässä mitään, mihin voisin suhtautua noin tai osata yhtä hyvin. Ja sen haastattelutilanteen jälkeen jotain alkoi tapahtua. Kotona otin jo muistivihkon käteen ja aloin kirjoittaa. Sanoja alkoi vaan tipahdella paperille ja mulla oli niin vapautunut olo. Kuin olisi tavannut pitkään kadoksissa olleen ystävän uudelleen. Tyhjiö sisällä alkoi täyttyä ryöpsähdellen.

En tietenkään ole mikään Anna-Leena Härkönen tai Tommy Tabermann. Kirjoitan ennen kaikkea oman mielenterveyden säilyttämiseksi enkä haaveile mistään isommasta. Upeinta on silloin, kun yhtäkkiä kesken jonkin arkisen asian alkaa päähän tulla sanoja ja ajatuksia, jotka tietää runoksi ja sitten ne on pakko pistää paperille. Kun pystyy kuvailemaan sanallisesti jonkin sellaisen tunteen, joka muuten on täysin abstrakti.
Mahtavaa on myös se, että olen löytänyt elämääni yhden ihmisen (mieheni lisäksi), jolle olen voinut runojani näyttää ja joka niistä viitsii antaa puolueetonta arviointia. Kirjoittajana kun toivoisi kehittyvänsä, vaikka ei kustannussopimuksesta haaveilekaan.

Tänä vuonna oon tarttunut useasti runokirjoihin ja lukenut, lukenut ja lukenut. Saima Harmaja on noussut yhdeksi ihan mun suosikeista, vaikka nuorempana en hänen tuotannostaan piitannut yhtään.
Juice on aina ollut mulle yksi tärkeimmistä sanailijoista, samoin kuin Tabermann (kevyet mullat vaan molemmille!). Ilman Maria Ahlstedin Unirakastetulle-runokirjaa en olisi koskaan alkanut kirjoittaa. Viimeisimpänä tuttavuutena lainasin tänään kirjastosta Arno Kotron Kutsuvat sitä rakkaudeksi, enkä meinaa millään malttaa lopettaa sen lukemista.

Syksy on mainiota aikaa runoille. Illat pimenevät, voi tunnelmoida kynttilöiden valossa ja istua kirja kädessä viltin alla. Suosittelen kaikkia lukemaan ja kirjoittamaankin runoja! Henkistä ravintoa parhaimmillaan!

 

”Sinä olit sade

ja minä maa

imin sinusta voimaa
kestää halkeilematta
suurtenkin jalkojen alla”

(Tiina, vuonna 1994, eli härregyyd melkein 20 vuotta sitten!)