Talvella, kun kerrottiin meidän Ranska-suunnitelmista kavereille, multa kysyttiin miten sain Saken suostuteltua tuollaiseen reissuun. Että miksi juuri Etelä-Ranskaan? Suostuttelu oli itse asiassa helppoa: kerroin sille, että siellä on toooosi paljon maantiepyöräilijöitä. (Hannan kans kesällä -11 Nizzassa ihmeteltiin sitä väkimäärää, mikä suhasi rantateitä maantiepyörillään ja tietysti raportoitiin siitä kotijoukoille).

Reissun lähtökohtana oli siis se, että meidän ja kahden kuukauden vaatteiden lisäksi mukaan pitää pakata mahdollisimman paljon pyöriä. Lentokone suljettiin kulkuneuvona pois heti kättelyssä ja todettiin, että helpoin tapa saavuttaa kohde on ajella autolla halki Euroopan. Niinpä meidän Transportterille varattiin paikka Finnlinesilta  Helsinki-Travemunde välille.
Pakkaamisessa täytyi tietysti olla tarkkana: kaikki turha ylimääräinen jätettiin kotiin, mutta toki matkaan pakattiin mm. pilatesrulla, 3 kahvakuulaa ja viisi polkupyörää. Lähtöä tehtäessä tilanne oli hyvä: takakontissa oli tilaa vielä n. 50 cm katonrajassa, mikä tarkoitti sitä, että tuliaisiakin voitaisiin hankkia.

Minä ja likat tyydyttiin yhteen pyörään per naama, mutta Saken täytyi toki saada oma menopeli niin maantielle kuin maastoonkin. Mulla oli vanha Konani varustettuna kapeammilla renkailla, Sakella joku santakrutsi ja kupe. Tytöillä tietty normipyörät, millä kotonakin ajelevat.

Ranska osoittautui pyöräilymaana juuri niin hyväksi kuin oli ajateltukin. Nizzan ympäristö tarjosi sopivasti haastetta korkeuserojen muodossa. Meillä oli onneksi sellainen työnjako, että S kävi ensin tiedustelulenkillä ja kertoi sitten, minne mun kannattaisi / ei kannattaisi mennä. Suosikki lenkiksi mulle muodostui ajo läheiseen Aspremontin kylään. Meiltä oli sinne reilun 10 km yhtäjaksoinen nousu. Onneks maisemat oli niin hienot ja matkalla riitti hulppeita taloja ihailtavaksi, joten tavallaan sitä ylämäen kauheutta ei aina edes tajunnut. Takaisin kotiin tultiinkin sitten jarrut savuten ja pelkokertoimet huipussaan.

Legendaarisella Nizzan Promenadella kävin fillarilla vain kerran. Sinne oli meiltä vajaa 6 km matka, mutta kun sinne piti sukkuloida nopeatahtisen kaupunkiliikenteen seassa, niin meinasi käydä mulle vähän stressaavaksi. Promenadella ajelu olikin sitten ihan leppoissaa, kun siellä oli oma pyöräkaistansa.
Muutenhan Nizzassa pyöräilyväylät ovat aika tuntematon käsite. Kun lähti liikenteeseen, siellä todella oli liikenteessä. ONNEKSI pyöräily tuntui olevan kiinteä ja rakastettu osa paikallista kulttuuria. Kertaakaan en kohdannut vihamiehistä suhtautumista autoilijoiden toimesta, vaan tietä annettiin ja mutkateillä osattiin arvioida ajovauhdit niin, että siellä mahtuivat kaikki tienkäyttäjät kulkemaan. Tiukimmissa ylämäissä autosta saatettiin jopa avata ikkuna ja huutaa ”bon courage” tmv. kannustavaa. Ja vaikka mä hinkkasin teitä vanhalla pyörällä enkä näyttänyt yhtään proolta, niin ohitse vilahtaneet tyypit (jotka näyttivät ajoasuineen ja pyörineen kuin suoraan Tour de Francelta eksyneiltä) aina moikkasivat tai näyttivät peukkua.

Sakke kävi ajelemassa maantiellä pitkiä lenkkejä ja testaamassa joitain legendaarisia nousujakin, joissa mm. Armstrong on aikanaan kuntoaan testannut. Lisäksi S röykytti Krutsillansa paikallisia vuorenrinteitä ylös-alas, sillä seurauksella, että kämmenluu murtui toisesta kädestä ja pyöräilyt oli muutamaksi viikoksi jätettävä ohjelmasta pois. Itse totesin sen, että maastopyörä olis ollut aika turha kapine mulla reissussa, sillä reitit olivat tosi haastavia joka puolella.

Tyttöjen kanssa pyöräily jäi vähemmälle kuin oltiin kuviteltu. Koska meidän talo sijaitsi jyrkähkössä rinteessä, olisi sieltä lähtiessä tarvinnut ajaa vaativa alamäki ja kotiin tullessa päästä se sama mäki ylös. Ei niin helppoa hommaa 4- ja 5-vuotiaiden kanssa. Pyöräilyä varten S löysi alueelta pari metsäistä puistoaluetta, joissa paikalliset viettivät viikonloppupiknikkejä ja joista löytyi tasaista aluetta pyöräilyyn ja pelailuun. Niinpä pakkasimme pyörät autoon ja kävimme näillä alueilla likkojen kanssa fillaroimassa.

Parasta reissussa oli tietysti se aikatauluttomuus, joka mahdollisti panostamisen kuntoiluun. Monesti vuoroteltiin lastenhoitoa niin, että toinen meni aamupäivällä liikkumaan ja toinen iltapäivällä. Ja jos haluttiin molemmat hoitaa treeni pois jo aamusta, niin S lähti usein pyöräilemään ja mä tein rankahkon kahvakuula/lihaskuntotreenin kotipihassa. Auringossa Välimerta katsellen sekin oli aika kivaa (myös naapureiden mielestä, jotka luultavasti eivät olleet koskaan kahvakuulaa nähneetkään).

Ai niin, ja oli Nizzassa ehkä maailman ihanin pyöräliikekin. Paikallinen Spessun store oli paitsi iso ja hyvä valikoimiltaan, niin siellä oli myös oma leikkinurkkaus lapsille! Mehän viihdyttiin siellä useampaankin otteeseen koko perheen voimin.

 

 KUKKIALLA!

 Tänään piiiitkästä aikaa mökkeilemässä! Ensimmäistä kertaa tänä kesänä siitä pystyi nauttimaan, ja voi pojat miten olikin i-ha-naa!!! Pilvettömän kirkas taivas, syksyn pehmeä lämpö, peilityyni järvi ja suorastaan pysähtynyt aika. Kesä ja syksy heittivät ylävitosen!

Juotiin päiväkahvit vanhusväestön kanssa, ihasteltiin kesäkeittiön uutta tiskipöytää ja punottiin juonia ensi kesää varten. Meidän pikkupampula pääsi ensimmäistä kertaa mökille. Pitäähän sitä nyt saada jo kolmen viikon iässä  nuuhkia palavan koivupuun tuoksua saunan pesässä ja kuunnella Kukkian laineiden liplatusta. Hyvin viihtyi, söi ja nukkui. Tästä se lähtee pienen ihmisen mökkielämä, isoveljensä onkin jo vanha tekijä, kantaa puita ja suhaa ympäri tonttia kovaa vauhtia.

 

 

Illansuussa pääsin yksin saunomaan, ihan luksusta! Kunnon löylyt  ja mustikkashamppoota hiuksiin, ei siinä muuta tarvittu. Saunan jälkeen hyvää ruokaa ja tilkka valkkaria. Tää oli jo valmista kauraa petiin kun kello löi kahdeksan. Turnauskestävyydessä vähän toivomisen varaa…niin olihan sitä kesää vielä jäljellä, vai?

 

On ollut vähän kiireitä. Siis tätä normaalia arkea – ja paljon kaikkea muuta. Harrastukset alkaneet, tytöillä uusia juttuja hoidon ja eskarin myötä, muskaria, liikkaria, mulla töitä ja Sakella vuorotteluvapaan viimeinen kuukausi. Ja syksy. Aika, jolloin pitäisi pestä ikkunat, kykkiä marjapuskissa, laukata sienimetsässä, polttaa kynttilöitä, ihmetellä puimuria, kuunnella kurkien huuteluja ja ylipäänsä fiilistellä. Niin että missä välissä?

Syyskuu on sikäli merkityksellinen kuukausi, että silloin vietetään meidän hääpäivää. Ja tänä vuonna napsahti kuulkaas kymmenes vuosi täyteen! Anpiliivipöl! Justhan mä olen siitä häiden kankkusesta toipunut…

Oikeasti ollaan oltu aika fiiliksissä tästä täydestä kympistä. Ensin mietittiin, että pidetään oikein kunnon bileet (jopa livebändi vilahteli puheissa) mutta sitten kun katsottiin kalenteria todettiin, että ehkä ollaan vaan ihan hissukseen. Käytiin sitten hääpäivänä Tampereella kahdestaan syömässä ja shoppailemassa. Illalla laitettiin ruokaa ja katsottiin Nalle Puh -elokuvaa lasten kanssa. Lauantaiaamuna heräsin paljon fressimpänä, kuin 10 vuotta sitten 😀

Syy matalan profiilin ilonpitoon löytyi osittain myös kalenterista. Lauantaille, eli hääpäivän jälkeiselle päivälle, sinne oli merkitty Jämi XCrun. Merkitsi siis sitä, että meidän täytyi mennä Jämille viimeistelemään jo talvella hiihdon merkeissä ja kesällä maastopyöräilyllä jatkettu Jämin tripla.
Mulla oli taas onneks se puolikas versio oikeasti triplasta. Juoksumatka oli 12,8 kilometriä, mikä on mulle aikas paljon. En tee sellaisia lenkkejä koskaan, en edes suunnistaessa vaikka kuinka eksyisin. No eipä Saken tilannekaan häävi ollut: mies, jonka voisi koska vaan nimetä Suomen antijuoksijaliiton puheenjohtajaksi, joutui triplaa varten juoksemaan puolimaratonin.

Sen verran kylmän viileästi päätettiin lähestyä edessä olevaa haastetta, että jätettiin lajiharjoittelu minimiin. Vehkajärven mökillä heitettiin pari juoksulenkkiä vähän kilometrivauhdin hahmottumiseksi ja iltarastien perässä juostiin muutama kerta, mutta muuten mentiin ”vanhoilla pohjilla”. Ja niitähän ei siis ollut.
Sakella tilanne oli mielenkiintoinen siksikin, että triplassa meneillään oli paikalliskamppailu S:n ja toisen paikallisen tosiurheilijan Juhan kesken. S oli kerryttänyt etumatkaa hiihdossa ja pyöräilyssä n 30 minuuttia, mutta tämä vastustaja on syntynyt lenkkarit jalassa (huhun mukaan Niket). Kaikki kortit oli siis avoimena ennen juoksuosuutta.

Jämillä oli taas kylmä keli mutta leppoisa tunnelma. Väkeä oli liikkeellä ihan mukavasti. Numerot haettiin ja lähtöä odoteltiin. Siinä sivussa nämä seurueeni puolimaratoonarit söivät viinerit ja joivat kahvia. Minä sentään yritin näyttää urheilijalta.
Lähtökarsinassa oli hyvin tilaa ja vaikka kuinka lähtökäskyllä yritin iskeä kenialaisten peesiin, niin aika pian jouduin antautumaan. Reitti oli lentohiekkoineen ja hiihtolatupohjineen oikein miellyttävä. Mulla meni muuten ihan kivasti, mutta sykevyö tippui ekan kilometrin aikana suurin piirtein navan korkeudelle, eikä ollut mitään hajua menon kovuudesta. Päätin, että siinä vaiheessa kun oksennus alkaa maistua suussa, on lienee aika hiljentää.

Ekaksi oikeaksi juoksukisaksi Jämi meni omalta osaltani hyvin. Taitoin taipaleen tunnissa ja kuudessatoista minuutissa. Olin oman sarjani yhdeksäs. Pystyin kiristämään loppua kohti eikä missään vaiheessa tuntunut kovin pahalta. Maalissa en edes oksentanut vaan yritin hymyillä, kun siellä oli kamerat paikalla. Ne taisivat kuitenkin kuvata niitä oikeita juoksijoita, jotka tulivat puolimaratonilta maaliin ennen kuin minä omalta matkaltani.
Kävin pikaisesti suihkussa Jämi Areenalla, ja menin sitten maalialueelle katsomaan, kuinka pojat pääsevät puolikkaaltaan maaliin. Sieltä tulikin (liian) pian Juha, ajalla 1.41. Ajattelin, että siinä meni Saken mahdollisuudet paikalliskamppailun voittoon, maaliin kun olisi pakko tulla vain vähän yli kahden tunnin ajalla. Juhakin jäi tilannetta jännittämään, eikä mennyt kuin reilu vartti, kun S lönkötteli alas maalisuoralle tulevaa mäkeä. Puolimara siis alle kahden tunnin! Antijuoksijasta kuoriutui, jos ei nyt ihan Janne Holmen, niin ainakin sen pikkuserkku!

Fiilisteltiin siinä sitten suorituksiamme ja oltiin kaikki kai ihan tyytyväisiä (Juha ei ainakaan heti viillellyt itseään…). Mua pikkusen jäi harmittamaan huonosti mennyt mtb-osuus. Jos olisin saanut silloin hyvän, tai edes keskinkertaisen ajon, olisin ollut omassa triplassani kolmas. Vaikka turhahan näitä on kai jossitella…? Mutta silti!
Matkalla kotiin pohdittiin ensi vuoden kuvioita. Uusia kisoja olisi kiva katsastaa, mutta Jäminkin kierros kyllä kovasti houkuttelee. Tunnelma Jämillä sopii niin hyvin ainakin mulle, tällainen metsän keskellä viihtyvä nauttii niistä maastoista. Eikä siellä yritetä olla mikään elämää suurempi urheilutapahtuma, vaan jokainen saa tulla ja mennä sellaisena kuin on.

Mutta iso kysymys kuuluukin nyt: Onko Keinosta pitkälle matkalle? Koveneeko panokset ensi vuonna? Eli tarttisko tässä aloittaa ihan oikeasti treenaaminen…?

Onko mitään ihanampaa kuin elokuinen ilta?  

Korkean sininen taivas, hiljalleen alas painuva aurinko, raikas tuulenvire ja kypsän kesän tuoksu, pellolla tasaiseen humiseva leikkuupuimuri…eilinen, ihana eilinen!

 

Olen aina rakastanut elokuuta, aina! Siihen tiivistyy melkein kaikki ihanuus mitä Suomen luonto voi  ihmiselle  antaa. Paitsi lumi, onneksi…ja sinivuokot. Joka kerta itkettää kun ensimmäiset muuttolinnut lentävät aurassa kotimme yli. Joka kerta maasta nostettujen porkkanoiden makea tuoksu huumaa yhtä ihanasti. Joka kerta sienimetsällä on yhtä kutkuttava etsimisen ja löytämisen  riemu. Elokuussa on aina jonkin uuden alun tuntu. Tänä vuonna se on ollut todellisempi tunne kuin koskaan aikaisemmin. Ja vaikka tänä vuonna elokuun tutut jutut ja tekemiset ovatkin jääneet vähemmälle niin se ei himmennä tämän ajan hohtoa. Ne pienet hetket tuntuvat entistäkin suloisemmilta! Pienestä ihmisestä puhumattakaan!

Maailma ei kaadu leikkaamattomiin vattupuskiin eikä pesemättömiin ikkunoihin. Ainakaan Halkomäessä. Eikä kyllä Puntarissakaan, veikkaan…

Ja nyt kun herttuatar Catherine on karistanut ennätysnopeasti pois kaikki vauvakilonsa, niin maailmassa on muutenkin kaikki mallillaan!

 

Meitä on täällä Halkomäessä nyt neljä. Minä ja mun ihanat miähet. Uusin ja pikkuruisin  liittyi  tiimiimme yllättäen viime viikon torstaina. Arvioitu laskeutumisaika oli vasta syyskuun puolella, mutta nyt sitten toistamiseen olosuhteet pakottivat aikaisempaan esiinmarssiin ja veljensä tapaan tämäkin nukkaposki nostettiin päivänvaloon kattoikkunan kautta. Kaikki sujui kuitenkin hienosti ja ilman kiirettä, joten täällä ollaan jo aivan hyvissä voimissa ja henkeä täynnä, vaikka vielä vähän kahtiasahattu olotila onkin.

Se, että uusin tulokas oli poika, ei ollut mikään yllätys. Sukupuolta emme halunneet etukäteen kysyä eikä se ahkerasta ultrauksesta huolimatta vilahtanut näkyviin missään vaiheessa, mutta silti alusta saakka minulle oli päivän selvää että poika on tulossa. Tytön mahdollisuus ei käynyt edes mielessä. Viime jouluna Pikku-Kiiski laittoi pukille toivomuskirjeen, että pikkuveli olisi kiva, ja ilmeisesti kirje on mennyt perille. Toimitus vaan tapahtui nopeammin kuin pukkikaan ehkä osasi odottaa! Uunituore isoveli on niin tohkeissaan vauvasta ettei meinaa nahoissaan pysyä. Valitettavasti voimanhallinta suhteessa halimiseen ja silittelyyn ei vielä ihan pelaa, vaan kaksikkoa on pidettävä tiukasti silmällä. Kaikki leikkiautot on jo esitelty pikkuveljelle, samoin lähisuvun menopelit ja iiii-paa-autovideo, eli Palomies Sami. Myös Muumi-rusinoita on koitettu tarjota aina tilaisuuden tullen.

Kotiuduimme sairaalasta maanantaina ja arki on lähtenyt mukavasti rullaamaan apujoukkojen turvin. Vauva on rauhallinen ja leppoisa tapaus, ainakin toistaiseksi. Sairaalassakin kätilö ja kätilöharjoittelija ihmettelivät pienen miehen rauhallisuutta:

– Pojalla on kyllä suorastaan Gandhimainen olemus!
– Niin on, sellaista  buddhalaista tyyneyttä…

Lupasin muistaa nämä sanat kun se sitten kotona aamuyöstä huutaa kolmatta tuntia naama punaisena. Toistaiseksi olemme tältä välttyneet. Veljensä kanssa ovat näin alkumetreillä jo erottuneet toisistaan, lähinnä unenlahjoiltaan. Yhdistäviä tekijöitä ovat ilmeisen komeuden lisäksi mainio ruokahalu, käsi posken alla nukkuminen, hassut Nakke Nakuttaja -äänet sekä  juurikin tuo rauhallisuus. Ensi viikolla kaikki voi olla jo toisin, mutta katsotaan sitä sitten. Nyt yritän sopeutua ajatukseen, että vauva voi/saattaa ihan oikeasti nukkua neljäkin tuntia putkeen sen pikaisen viidentoista minuutin sijasta. Varmaan pakko tilata joku naistenlehti että voin tappaa aikaa juomalla päiväkahveja valtakunnan juorujen parissa, se kun on se päivän paras hetki niin kuin mulle jo esikoisen aikaan mainostettiin. Ehkä jonakin päivänä sekin tulee testattua, mutta jo tällä yhden lapsen kokemuksella rohkenen olla aivan eri mieltä sen parhaan hetken ilmenemismuodosta…

Mutta tällaiset pikaiset terveiset täältä Halkomäestä.

Elokuu on aurinkoa, kypsiä omenoita, sienikeittoa ja vauvan ihmettelyä tulvillaan.

 Ihana elokuu!!!

 

Lauantaina iski akuutti tarve leipoa. Ekaa kertaa piitkään piiiiiiitkääään aikaan. Satoi, koti oli edellisenä päivänä siivottu, lapset leikkivät rauhassa ja tunnelma oli kotoisa. Täydellinen leivontapäivä siis. Lisäksi olin iltapäivällä lähdössä sairaalaan moikkaamaan uutta Kyllikki-tiimin jäsentä, pientä poikaa. Pitihän sen pojan äidille jotain syötävää viedä mukana, ettei näänny nälkään siellä sairaalan leivissä.

Onnistuin ensin epäonnistumaan, eli pilaamaan maailman ”helpoimman leivonnaisen”. Marenkirullan marenkiosuus näytti uunissa hyvältä mutta lätsähti sitten ulos uunista päästyään ja tarttui leivinpaperiin. Moniko tässäkin onnistuu epäonnistumaan, kysyn vaan.
Tein pikaisen muutoksen suunnitelmiin ja leivoin kääretorttupohjan. Se onnistuikin ihan ok. Väliin ängin sitten vadelmia, punaherukoita, vispattua kermaa ja rouhittuja Omar-karkkeja. Päälle vähän tomusokeria, ja se oli siinä.
Maistui toki leivontapäivänäkin, mutta etenkin yön yli kostuttuaan torttu oli täydellinen.

Pentikin omenakuppeja aloin kerätä 15 (herranjestas!) vuotta sitten, ylioppilaslahjaksi saaduilla lahjakorteilla. Vieläkin tykkään kupeista ja astiaston muista osista. Sopivat etenkin tähän omena-aikaan täydellisesti!

 

…retki iltarasteille Aivujärvelle!

Jotkut harrastuksethan on ihan kivoja. Niinku vaikka shoppailu tai postimerkkien keräily. Pyhäkoulu. Sellaisia sisäsiistejä pikkutöitä. Pitsin nyplääminen ja kotityöt.

Sitten on niitä harrastuksia, joissa aina välillä vähän roiskuu kun rapataan. Maastopyöräily. Suunnistus…

Keskiviikkona saatiin lapset kummien luo kyläilemään Sydän-Hämeen iltarastien ajaksi. Lastenhoitojärjestely on nykyään lähes välttämätön, sillä myös S on tullut järkiinsä ja alkanut suunnistaa. Ilta venyy aika pitkäksi, jos vuorotellen käydään metsässä. Hienoa siis, että silloin tällöin pääsemme starttaamaan pusikoihin samaan aikaan.
No, keskiviikkona vettä satoi ja ilma oli viileä, +13. Lähtöpaikalla arvoin, että lähdenkö vitosen vai kolmosen radalle. S kommentoi, että kun kerran lastenhoito on järjestetty ja ensi vuonna pitäisi selviytyä Jukolassa maaliin, niin tietty vitoselle. Jep, nastakenkää jalkaa ja ilmoittautumaan.

Kartta ei näyttänyt pahalta. Maasto toki oli Se Pahamaineinen Aivujärvi, josta jo mummu meitä aikoinaan varoitteli (joku marjastaja sinne oli kuulemma eksynyt, eikä ruumista koskaan löydetty…). Pienessä tihkusateessa lönköttelin lähtöpaikalle, heilautin emitin sisään ja lähdin suunnalla kohti ykköstä. Homma meni kuin strömsössä, eteen tuli kaikki ne maastomerkit, joita pitikin. Rasti sijaitsi tiheikön jälkeen rinteessä kahden kiven vieressä ja sellainen maisemahan mun eteen ilmestyi, kun tiheiköstä selvisin läpi. Paitsi että rasti ei ollut siinä. Pikainen ”mitä v*ttua” päivitys ja katse karttaan. Mahdotonta. Tässähän sen on PAKKO olla! Kuka sen on varastanut? Pyörin rinteessä useita minuutteja ilman selvää suuunnitelmaa, kunnes tajusin alkaa paikallistaa itseäni. Lisäksi S tuli vauhdikkaasti ohitseni ja päättelin, että se oli jo ykkösen löytänyt. Niinpä aloin  intiaanivaistolla jäljittää sen nelikutosen Haglöfsin jälkiä ja löysin ykkösen.

Ei muuta kuin uutta matoa koukkuun ja kohti kakkosta. Se sijaitsi metsäautotien toisella puolella avokalliomaastossa. Kompassi vei mut oikeaan paikkaan tielle ja siitä lähdin hakemaan helpon ja varman rastin. Hakkuiden ansiosta metsässä oli uria, jotka eivät näkyneet kartassa. Sellainen ura lähti viemään mua ja ajattelin, että otan helpon lähestymisen rastille. Jyrkännerastithan on aina helppoja.
Paitsi että joku oli pöllinyt senkin rastin.
Taas päämäärätöntä harhailua suomalaismetsissä ainakin vartti. Ei mitään missään. Siinä vaiheessa, kun edestä pölähti parvi metsäkanalintuja, totesin olevani jossain muualla kuin kaikki muut suunnistajat. Päätin, että nyt otetaan suunta kohti tietä ja takaisin maaliin. Ei tästä mitään tule.
Pääsin takaisin metsäautotielle ja sain kiinni kartasta. Sisuunnuin ja kysyin itseltäni, tultiinko me tänne häviään vai voittaan?! (Tultiin!)
Otin uudestaan suunnan kakkoselle ja menin sinne tieltä ihan suoraan. Enkä ollut kovin kaukana siitä haahuillutkaan…

Etsintöjen aikana keli oli muuttunut astetta kovemmaksi. Vesisade ryöppysi taivaalta tasaisena massana ja urheilupaita, housut ja kengät olivat läpimärät. Tuuliliivi sentään vielä piti keskivartalon lämpimänä. Kolmonen löytyi helposti kosteikon keskeltä ja neloselle menin kävellen ja rauhassa.
Ennen nelosta törmäsin toiseen suunnistajaan, jolle sää aiheutti ongelmia. Silmälasit päässä ei nähnyt eteensä, koska sade pisaroitui niihin ja muutenkin linssit veti huuruun, toisaalta ilman laseja ei nähnyt kartasta mitään…päivitimme pikaisesti sijaintimme ja menimme hakemaan yhdessä nelosen. Siinä vaiheessa tuuliliivikin oli päästänyt vedet läpi ja totesin palelevani aika paljon. Neloselta lähdin vielä kohti vitosta. Mutta siinä vaiheessa, kun kartta putosi kädestä ja totesin käsien olevan turtana kylmyydestä tein pikaisen päätöksen. Nyt nopeasti pois täältä ja johonkin lämpöiseen! Sain ”kotimatkalle” seuraa tuosta miehestä, jonka näkökyky oli rajoittunut. Otimme kompassisuunnan lähtöalueelle ja koimme Aivujärven maaston kaikessa ihanuudessaan: polveen asti ulottuvaa mutaa, läpipääsemätöntä kuusikkoa, hakkuualuetta jolla kasvoi naisenkorkuista koivua, avokalliomaasto ja mäkeä. Hurraa suunnistus!

Likosin maastossa melkein 1,5 tuntia. Autossa sormet oli niin jäässä, että en saanut suunnistuskenkien nauhoja auki. Kengissä oli sentin vesikerros, kaikki vaatteet tippuivat vettä. Mieltä lämmitti onneksi paitsi Transportterin Webasto myös se, että S oli kerrankin saanut onnistuneen suorituksen. Mies selvästi nauttii ääriolosuhteista (ilmankos on mun kanssa naimisissa).
Lasten kummien luona pääsin lämpimään (kuumaan) suihkuun, sain teetä kitusiini ja kuivat vaatteet päälle. Elämä alkoi vähän voittaa. Sellainen sisäinen kylmyys jatkui kuitenkin vielä seuraavaan päivään, enkä viitsinyt harrastaa edes työmatkapyöräilyä kaatosateessa.

Mitä reissusta jäi sitten käteen? Nyt tiedän, että vesisateeseen kannattaa laittaa sadetakki päälle. Taskuun kannattaa varata joku energiapatukka hätävaramuonaksi (hätärakettikin olisi ihan perusteltu lisävaruste). Rastille kannattaa mennä suoraan, eikä vartin haahuilun kautta. Kolmosen rata kannattaa valita aina kun mahdollista ja perusteltua. Ei kannata antaa periksi, jostain ne rastit aina kuitenkin löytyy. Suunnistajaa musta ei taida koskaan tulla, tuuriharhailija lienee osuvampi nimitys. Mutta mikä tärkeintä, suunnistus on edelleen ihan kivaa! Keskiviikkona uudestaan!

Nämä jalat ovat tepsutelleen onnellisina tämän kesäloman. Pitkän kesäloman. Meillähän se alkoi jo huhtikuussa Välimeren rannalta ja jatkui koti-Suomessa aina eiliseen asti.

Tänään alkoi arki. IHANA arki. Menin intoa puhkuen töihin. Kivat oppilaat, kivat työkaverit, kiva työpaikka. Olin reipas, aloitin työmatkapyöräilyn heti. Jonain aamuna voisi juostakin.
Esikoinen meni tänään eskariin, nuorempi päiväkotiin. Sielläkin on kuulemma aivan vaan ihanaa ja kivaa. ”Ja äiti, siellä oli salaatin seassa oikein melooniakin”. Ei epäilystäkään, he pärjäävät hoidossa loistavasti tuttujen ja turvallisten hoitotätien ja kavereiden kanssa.

S vielä vuorotteluvapailee ja pyörittää kotiruljanssia. Arkea helpottamaan tein sille sentään eilen ruokaa, josta jäi sitten tälle päivällekin. Se kun on perheestä ainoa, joka ei ole yhteiskunnallisten lihapatojen ääressä. Kantarelli-pekonipasta oli muuten hyvää. Kantarellit löytyi keskeltä kotipihaa!

Viikonloppuna mennään mökille varmaan perjantaista sunnuntaihin. Oon jotenkin ihan hurahtanut mökkeilyyn. Tykkään siellä tiskaamisestakin. Päivä menee kivoja hommia puuhastellessa ja tärkeintä on tietysti hyvä ruokahuolto. Lättyjäkin täytyy paistaa ja uutta kaasugrilliä testata. Eilen oli Ikeasta tarttunut miehen mukaan kaikkia mökiltä vielä puuttuvia keittiövälineitä, joten entistä täyspainoisemmin voi mökillä kokkailla ja nauttia olosta. Muutama leppoisa kirja täytyisi hakea kirjastosta pimenevien iltojen iloksi (ja paristot otsalamppuun kaupasta…).  Olisiko kenelläkään hyviä vinkkejä lukulistalle?

Ai niin, en mä ihan vielä suostu sanomaan, että on syksy. Lakkasin varpaankynnetkin viikonloppuna kirkkaalla punaisella. Vielä tulee kauniita päiviä ja sandaalikelejä!

 

Tiedättehän, toisinaan jotkut hommat vaan lähtevät lapasesta. Viime kesänä meidän pohjakerroksessa olevaan takkahuoneeseen eksyi muurahainen. Muutaman päivän päästä pari sen kaveriakin. Kohta kahden ikkunan välistä panelointia pitkin kulki musta highway. Ikkunalaudoille ilmestyi ihmeellistä pientä valkoista mutua, kuin kiteitä. Myrkytin seinänvierustoja varmaan kolmella eri aineella. Ei vaikutusta. Suihkuttelin sisällä Raidia murkkuihin, ja se aina hetkellisesti vähensi ryysistä sisätiloihin. Syksyn tullen muurahaiset katosivat, mutta vain palatakseen keväällä takaisin.

Jälleennäkeminen ei ollut mitenkään riemuisa hetki. Raidiksi taisi mennä. Lopulta tein perusteellisen analyysin siitä, että murkut olivat keksineet tehdä pesänsä perustuksessa olevan halkeaman kautta sinne betonin sisään. Ilmoitin miähelle, että nyt pitää kaivaa se seinän vierustan hiekka auki ja katsoa mitä sieltä löytyy, samalla myrkyttää betonipinta ankaralla kädellä.  Muutaman kerran ehdin tätä kainoa toivomusta esittää kunnes meni hermo. Yhtenä kauniina päivänä pari viikkoa sitten otin lapion käteeni ja kaivoin koko takkahuoneen seinustan auki reilun puolen metrin syvyydeltä. Löysin öbaut tsiljardi muurahaispesää, lajivalikoimaa oli aina kusiaisista lentomurkkuihin. Löysin siis asian ytimen. Miäs oli kauhuissaan, mitä sä nyt ton mahas kanssa menit tollain riehumaan! Hah, lapion kanssahan mä riehuin! Eikä tehnyt tiukkaakaan! Kun tarpeeksi ketuttaa niin siitä tunteesta suorastaan nauttii… Tämä pienimuotoinen protestiliikkeeni aikaansai sen, että seuraavana päivänä mies kaivoi lisää, syvemmältä, ja totesi että koko seinusta olisi hyvä avata koneella anturaan asti että pesistä varmasti päästään eroon ja laittaa samalla vaivalla sinne sokkelilevyt ja lisäeristestyroksit. No, sopi mulle. Se tiesi kauneimmassa kukassa olevan liljapenkkini menoa, mutta mitäs pienistä! Muurahaisista oli päästävä eroon!

 

Eräs nautti kaivuutöistä koko rahan edestä…

Lopputuloksena tästä kaikesta on se, että koko talo on nyt kaivettu ympäriinsä auki, ainakin metrin leveydeltä, parin metrin syvyydeltä, anturaan asti. Mennyttä ovat kivetty kivituhkakulkukäytävä, suuri pionipenkki, yksi alppiruusu, yksi köynnösruusu, seinänvierustan saniaiset, kellarin ovenpielen tuoksuköynnöskuusama, kukkapenkkien kivetysreunat, pari ruusupuskaa, etupihan nurmikko ja meikäläisen mielenrauha. Ja ne muurahaispesät. Tilalle on tullut vesisateiden myötä hirveä mutavelli, mutta myös jotain hyvääkin: uutta kosteuseristystä, lämpöeristystä, salaojaputkea, sadevesikaivoa, uutta sorapatjaa, kivimursketta ja hirveän tyytyväinen miäs. Se ei tosin ole uusi!

 

Ennen ja jälkeen…

No, näinkin voi käydä. Onneksi kohta sataa jo lunta ja kaikki peittyy valkoiseen vaippaan. Sitä odotellessa…pidän vaikka verhot kiinni!

Keittiön seinustan täyttö tehty…

 

Takkahuoneen seinusta, mistä kaikki alkoi…tämäkin jo puoliksi täytetty…

 

…ainoa, joka nauttii tästä mutavellistä…tulevaa endurokuskiainesta? Kumisaappaathan on ihan turha keksintö!

Kolmen päivän miniloma mökillä takana. Paljon aurinkoa ja uintia, löhöilyä, lukemista, Radio Suomea, saunaa, kynttilöitä, juoksulenkkeilyä, sienestystä ja soutelua. Siivoamista viime kesänä tehdyn remontin jäljiltä. Puhtaat ikkunat ja vihdoinkin valkoiseksi jynssätty lankkulattia. Kaappien järjestelyä ja tavaroiden kartoitusta.
Kylässä ystäväperhe. Ihmettelyä, kuinka kahdeksanvuotiaasta ripakintusta on kasvanut kohta autokoulun aloittava nuori nainen. Eikä pikkuvelikään ole varsinaisesti enää kovin pieni. Aika kuluu hurjan nopeasti. Jokaisesta hetkestä olisi hyvä nauttia, edes semisti.